Yksinhuoltajuus

Mulla tää aihe mielessä on pitkään ollut, ja nyt mä ajattelin sen tulla tänne kirjottamaan ja julkaisemaan. Toki tästä aiheesta on ennenkin ollut täällä mun blogissa postaus, mutta se on poistettu ja kirjotan uuden tilalle.

Olin 23-vuotias kun aloin odottamaan Leeviä ja 24-vuotias kun sain Leevin, en koskaan kuvitellut että saisin "nuorena" lapsen, mutta toisin kävi, tai no eihän tuo 24vuotta nyt enään ihan hirveen nuori ole, mutta nuorena mä itteeni kuitenkin pidin :)

Olen ollut yksinhuoltaja kohta kahdeksan vuoden ajan. Se tuntuu ikuisuudelta, tuntuu kauhealta ajatella että lapsi kasvaa niin nopeasti.

 

Mä olin odotus ajan yksin, odotin yksin pientä lasta. Kävin äitini kanssa ekaa kertaa ultrassa, olin liikuttunut. Sisälläni oikeasti kasvoi joku. 

Joskus sain kuulla raskaus aikana ilmisiltä että hehkun. Ehkä hehkuin onnea, jaksoin panostaa ulkonäkööni silloin, jaksoin liikkua, jaksoin vain relata. :) En ollut turvoksissa, onneksi. En pahoinvoinneista kärsinyt, vielä isompi onneksi sana. :D Suurin osan raskaus ajasta hengailin ystäväni Suskin kanssa. Meillä oli hauskaa. Ajeltiin, hengailtiin, puhuttiin paskaa, kahviteltiin. :) 

Kun lapsi tuli elämääni, saa miettiä kahteen kertaan aina, pystyykö nyt ostaa tuota ja tuota, pääsenkö nytten tuonne ja tuonne. Enään ei pysty ostamaan ihan mitä tahansa lystää. Täytyy ajatella myöskin sitä toista. Ja nyt Leevi täyttää tänä vuonna kahdeksan vuotta, niin edelleenkin usein saa miettiä että onkohan nyt varaa varmasti ostaa tota ja tota.

Yksinhuoltajana sä joudut ostamaan kaiken, kirjaimellisesti kaiken yksin, sulla ei oo sitä toista osapuolta auttamassa turvaistuimien, vaatteiden, lelujen, pyörän kanssa. Apuja toki aina löytyy, jos vaan niitä haluaa ottaa vastaan. Ja kierrätys kunniaan, suurinosa, melkein kaikki vaatteet, turvaistuimet, lelut on käytettynä ostettu. Koska varaa vaan ei ole ostamaan uutta. :( Sillonkun poika oli vauva, nykyäänhä jotkut ostan/saan käytettynä, mutta esim kengät täytyy olla uudet.

Yksinhuoltajuus on semmonen asia, johon ei ihan moni pystyisi, taikka ihan moni ei haluaisi. Itse en olisi tahtonut, mutta eipä ollut vaihtoehtoja, tai oli vaihtoehtona keskeyttää raskaus, mutta mä päätin että mä pärjään, pärjään vaikka sitten yksinäni!

 

Mä tiesin että mun ystävät kaikkoo mun ympäriltä, mä tiesin että on väärin pitää lapsi toisen vastusteluista huolimatta, mä tiesin että mulla tulee olemaan rankkaa, mä tiesin myös sen että mulla on ne oikeat ystävät ja se mun perhe ympärillä. Mä tiesin kaiken tuon, silti mä pidin mun pienen lapseni, yksin.
Mä en oo päivääkään, en sekunttiakaan katunut sitä päivää, kun mä tein mun päätöksen pitää lapsen. Leevi on mun elämässäni ollut sen reilu seitsemän vuotta nyt, ja ne vuodet on ollu mun elämäni parhaimmat, ne tärkeimmät ja ne ihanimmat vuodet. 
Mä oon itse saanut nähdä miten oma lapseni kehittyy, miten se mun oma lapsi oppii kaiken, olen itse nähnyt ne ensi konttaus askeleet, ne ensi askeleet, kuullut ne ensi sanat, ensimmäiset lauseet. Mä olen ihan helvetin ylpeä mun pojasta, mun pienestä pojasta.

Olen hommannut Leeville aina lelut, olen hommannut vaatteet, olen hommannut kaiken Leeville, mitä hän tarvitsee. Ehkä vähän jopa olen liikaa hommannut. Annan helposti pojalle periksi asioita, joo tiedän ettei saisi. Mutta on vaikea vastustaa toista. <3 :P

 
Kun Leevi oli vauva, silloin en kaivannut omaa aikaa. Leevi oli helppo vauva. Ei itkua kun hampaat tuli, eikä muitakaan oireita, ei rokotteista tullu koskaan mitään. Ei pahemmin turhista itkenyt tai rutissut. Mä vaan nauttisin että sain olla mun pienen vauvan kanssa koko aika. Me ulkoiltiin sillon tosi paljon ja liikuttiin paljon :)

Mä voin sen myöntää, mä olin aluksi ihan helvetin katkera siitä että olen yksin, olen yksin lapseni kanssa, yksin joudun hänet kasvattamaan. Nyt kun se lapsi alkaa kyselemään isästä, mitä vastaan hänelle? Olen miettinyt kaiken tuon. Mä olin monta vuotta katkera, mun teki todella kipeetä nähdä hänen kirjoituksia kavereitteni facebook sivuilla, tai kuulla että hän on ollut täällä Lohjalla kavereitteni kanssa viettämässä iltaa. 
Kun ensimmäisen kerran kuulin poikani suusta sen lauseen että "missä äiti mun isi on?" Mä itkin. Menin shokkiin, paniikkiin. En tiennyt enään silloin mitä mun olisi pitänyt vastata. En osanut vastata mitään. Olin sekaisin. En kuitenkaan haukkunut, ei, se olisi väärin. Mä en kanna enään kaunaa, muhun ei satu että näen hänen tekemiset facebookissa. Pystyn hänestä puhumaan ilman että muhun sattuu. Ainoa asia joka mua sattuu on se, että lapsi kaipaa isäänsä. Leevi onneksi on alkanut nyt ymmärtämään että hänellä on isi, mutta isi ei nyt asu täällä eikä ole meidän kanssaan, ja että Leevillä on äiti. Isän kaipaus on lähtösin päiväkodista, tottakai. En ole enään katkera, en ajattele pahaa enään. Olen oppinut elämään tämän asian kanssa jo näiden neljän vuoden aikana. :) Meillä on itseasiassa parempi olla ilman häntä, vaikka näin ei tietenkään pitäisi koskaan sanoa.

Mun rakkaus synty pieneen poikaani jo, kun hän oli masussa, siellä lämpimässä, pienessä mini yksiössään. Mutta se voimistui päivä päivältä, enemmän ja enemmän... Mutta se oli tosi voimakas vasta silloin kun pieni poika syntyi maailmaan, mä muistan sen päivän aina, kun sain ensikertaa pienen vauvan syliini ja ajattelin silloin että "tämä on minun, tämä on oikeasti minun, olen äiti!" 
Tiesin että joutuisin olemaan kahdestaan pienen pojan kanssa, kun hän syntyy, tiesin että joutuisin opettamaan hänelle kaiken itte. Mä tiesin että joutuisin pientä poikaa rakastamaan yksin, ilman toista rakastavaa vanhempaa.

 

Olin onnellinen, olen yli yhdeksän kuukautta odottanut pienen pojan syntyvän. Petasin monta kertaa sängyn, uudelleen ja uudelleen... Netta nukkui siellä joskus, petasin taas sängyn uudelleen. Mä olin aivan järkyttävä, mä ihailin niitä pieniä 54cm vaatteita koko aika, viikkasin ja lajittelin. (onneks ei ollu niitä 50cm vaattei, ku ei koskaan mahtunu päälle...)

 

Leevi oli reilun 2vuotta kun aloitti päiväkodissa vaikka itse olin kotosalla homehtumassa. Mulla tuntui että mun pääni alkoi pimahtaa yksin kotosalla, joten otin puheeksi neuvolassa tämän, ja niimpä hänelle haettiin päiväkotipaikkaa ja sen paikan poika saikin melko nopeasti.

Äitiys on jotain mitä ei voi sanoilla sanoa, jotain aivan mahtavaa. Ostin neljä vuotta sitten itselleni äitienpäivälahjaksi mother kaulakorun, mutta ketju meni hajalle, pitäisi ostaa uusi ketju siihen, että saisin taas kantaa sitä kaikella rakkaudella ja ylpeydellä. Mä olen saanut jo kuusi täydellistä lahjaa Leeviltä. Päiväkoti on siitä ihana paikka että aina muistetaan äitejä ja niitä isejäkin.

Toi poika on mulle kaikki kaikessa, ihan täydellinen kultamussukka. <3 Kukaan ei koskaan mee Leevin edelle, ei koskaan. Ei edes yksikään mies. 

Isänpäivä on semmonen päivä jolloin mulla on hieman paha olla, vaikkei siinä päivässä mitään vikaa olekkaan, tärkeä päivä se on kaikille ukeille, vaareille, papoille ja Iseille. Mutta mulle se on kuuden vuoden ajan ollut jotenkin vaikea päivä. :( Leevin takia tottakai. Omaa isääni ja toista vaaria aina onnittelen kortilla, ja enkeli-vaaria onnittelen kyynelten ja kynttilän kanssa. <3 

Joillakin yksinhuoltajan lapsilla on isä jota onnitella, mutta meillä ei ole Leevillä isää jota onnitella, Leevi tehnyt päiväkodissa aina ukille tai (iso)vaarille lahjan, jota aina poika ihmettelee suuresti. "Äiti, minulla ei ole isiä koska teen ukille lahjan..." :) Viimeisen muutaman vuoden aikana Leevi on alkanut vasta ymmärtämään ton asian kunnolla, kun joku kysyy häneltä että missä sun isi on, Leevi vastaa että hänellä on vain äiti, eikä isiä. Leevi ei juurikaan enään ole asiasta surullinen, mutta kyllä varmasti tulee olemaan vielä, uskoisin näin <3 

Ja tiiättekö mikä ehkä äitiydessä on kaikista parasta? (Ei tietty oo ihan se paras asia..) Mutta se, että sun oma pieni rakas lapsesi tulee sulle sanomaan "Äiti, rakastan sua." Tai "äiti, oot mulle rakas." Se on jotain niin käsittämättömän ihanaa kuulla lapsen suusta. Sä tiedät, että on maailmassa edes yksi joka sua aidosti ja oikeasti rakastaa. Enempää ei voi vaatia.

Yksinhuoltajuudessa on paljon hyvää ja paljon huonoa. Ensinnäkin, olet ihan yksin kokonaan vastuussa pienestä lapsesta, maksat kaiken yksin, opetat kaiken yksin, valvot yksin yöt joina lapsi valvoo, sä itte saat ottaa sen uhmaisuuden ja kaiken muun vastaan. Huonoa yksinhuoltajuudessa on se, että joudut kertomaan tarinan lapselle, miksi hänellä ei ole isää, mutta ystävillä on. :( 

Me ollaan Leevin kanssa keskusteltu paljon siitä että hänellä ei ole isää täällä, mutta ei hän ymmärrä vielä oikeen, hän sanoo vaan ettei ole isiä hänellä, on vain äiti. Tai kyllä hän sen jotenkin ehkä ymmärtää, vaikka poika siitä usein on nyt viime aikoina sanonutkin että hän tahtoisi nähdä isin.

Olen joskus (usein) kuullut, että "täytyy lapsella isä olla", "joku miehenmalli täytyy olla". Tuo on asia mikä mua raivostuttaa. Leevillä on isä, mutta se isä on maailmalla, elää omaa elämäänsä ja me omaamme. Leevillä on miehen malleja elämässään tarpeeksi. On Isovaari, on kolme enoa, on ukki, on muitakin sukulaisia. Eikö tuossa ole tarpeeksi? Ei sitten vissiin. Ja on myös monia muitakin mun kaveripiirissä olevia miehiä. Mutta tämmöstä monimutkikasta tämä elämä vain joskus on. Pakko se vaan on hyväksyä, halusi sitä sitten tai ei.

Leeville olen selittänyt että isovaari on taivaassa. Ollaan käyty haudalla monesti, Leevi istunut haudan viereen ja sanoi siinä haudan vieressä istuen "Vaarrrrri tuolla nukkuu", siinä vaiheessa mun ois tehny mieli tirauttaa kyynel, mutta pidätin. Kun iltaisin ollaan ulkona ja taivaalle ilmestyy tähtiä, Leevi sanoo että siellä on Vaari tähti. <3

 

Mitä mieltä olette, onko semmoinen PERHE, missä on vain lapsi ja äiti/isä? 

 

 

Tuosta aiheesta olen pariinkin otteeseen nimittäin täällä blogin puolella saanut kuulla, me ei olla perhe, jonkun mielestä. Mä pidän meitä perheenä, ihan yhtälailla kun ne missä on kaksi aikuista, oli siinä sitten kaksi äitiä, tai kaksi isää. "Sateenkaari" perheet ovat aina suloisia, itse en pystyisi moiseen ryhtyä, mutta en heitä myöskään "vihaa". Ihmisiä hekin ovat, ja jos rakastuu samaan sukupuoleen, niin minkäs sille mahdat? :) 

Mulla on täällä Lohjalla yksinhuoltaja äitejä kavereinani muutama. Enemmänkin saisi olla, niitä on aivan liian vähän niitä yksinhuoltaja äitejä.

Mun parhaalla ystävällä on ihana pieni poika (10v), mun kummipoikani. Lapsen isä kuoli vuonna 2011 lapsen ollessa pieni. Silloin poika ei vielä oikein ymmärtänyt sitä, mutta kyllä nykyään jo sen tajuaa että isi on taivaassa ja vilkuttelee sieltä pilvenreunalta. Tää on semmonen asia, jota en toivo omalle pojalleni koskaan että isi kuolisi pois. Ois ihan kamalaa katsoa sitä surullista lasta, jolle selittää sitten että Isi on taivaassa enkelinä! :(

 
Leevi tuo mun elämääni valoa. Leevi on mulle elämässä tärkeintä, kukaan ei korvaa Leeviä. Jos miehen löydän joskus, niin Leevi tulee silti olemaan mun elämässäni se ykkönen, kukaan ei korvaa, ei edes se mies. Toki rajansa silläkin.

Meidän elämä helpottui mun mielestä niiiiiin paljon kun ollaan saatu reilu vuosi sitten tukiperhe. Tukiperheessä Leevi käy joka toinen viikonloppu ja lomilla sitten vähän enemmän. :)

Ollaan monet vastoinkäymiset käyty. Ollaan monet itkut itketty yhdessä, ollaan monet riidat riidelty, monet pusut ja halit vaihettu, ollaan tehty vaikka ja mitä yhdessä. Emmä vaihtais päivääkään! Meillä on Leevin kanssa tosi hauskaa yhdessä, joskus me hassutellaan paljon. Joskus me vaan maataan mun sängyssä ja jutellaan, nauretaan toisillemme, halitaan, pusutellaan ja riehutaan. <3 Me ollaan taisteltu lastensuojelunkin kanssa muutamaan otteeseen.

Mä olen valvonut öitä, vahtiakseni pienen poikani unta, olen laulanut hänelle lauluja, jotta hän saa nukutuksi, olen tehnyt kaikkeni että hänellä olisi turvallinen olla luonani, koskaan, en ikinä koskaan ole Leeviä lyönyt, enkä koskaan ikinä tule lyömäänkään. Sen verran täytyy olla itsehillintää. Musta on ihan kamalaa lukea lehdistä jatkuvasti perheväkivallasta ja muusta kauheuksista. Mitään kamalempaa ei voi ollakkaan. :(

Jos vain pystyisin, sairastaisin Leevin puolesta ainakun hän on kipee. Mutta kun en pysty. Olen lohduttanut, kun Leevillä on pahamieli, olen itkenyt Leevin takia monet kerrat. Olen itkenyt sairaalassa lapseni takia, olen jopa joskus pelännyt lapseni vuoksi. Olen ollut vahva, Leevin takia. Olemme usein olleet sairaalassa, tunnen jopa että olemme "vakioasiakkaita" :D

Olen kuullut päiväkodista, neuvolasta ja muualta että meistä huomaa Leevin kanssa, että meillä on Läheinen suhde, ollaan läheisiä. Ja rakastetaan aidosti toisiamme, välitetään toisistamme. <3 Olen myös kavereiltani saanut kuulla että ovat ylpeitä musta kun olen jaksanut olla nämä reilu seitsemän pitkää vuotta yksin.

 Nyt poika täyttää tänä vuonna jo kahdeksan vuotta, ja meillä on nyt niitä haasteita vaikka muille jakaisi. Eilen meillä oli koulussa palaveri Leevin asioihin liittyen, ja ehkä oon taas hieman viisaampi asioille. Nyt on tiedossa paljon erilaisia tuki hommia pojalle. <3