Yhtenä iltana mulle välähti päähän semmonen aihe kun että "Elämä ennen lasta ja sen jälkeen". En tiedä miten noi lauseet laittaisi oikeaan järjestykseen, mutta nyt ne on noin... Mä en kaikkea ihan tarkalleen muista, ja tämä postaus tuottaa varmasti paljon kyyneleitä, koska tämä aukaisee mun menneisyyteen suuren aukon taas, kun näitä kirjottelen. Mutta haluan kirjottaa näitä tänne. :)
Enkä sillon vielä tiennyt mistä alottaa ja miten kirjotan, mutta nytten tässä tää tulee :)
Alotetaas vaikka yläasteen jälkeisestä elämästä. Mä en muista paljonkaan "menneisyydestä", jotain sieltä täältä. Me aina H kanssa yhdessä hengailtiin, oltiin kun paita ja perse. Oltiin aina yhdessä, tehtiin yhdessä kaikkea kivaa. Käytiin lavalla, käytiin syömässä, käytiin rannassa, käytiin siellä sun täällä. Me ei sillon vielä kumpikaan lapsia tahdottu, ei niin nuorena. Meillä oli paljon yhteistä, oli paljon yhteisiä kavereita. Me vietettiin monet uudet vuodet peräkkäin toistemme kanssa, olin heillä yötä ja meillä oli erittäin kivaa. Aina kun noita aikoja muistelen, itken. Joskus mulla on ikävä noita menneitä aikoja. Aikoja, jolloin ei ollut huolen häivää millään. Ei ollut niitä omia laskuja, ei ollut lapsia, ei omaa kotia, ei raha huolia. Oon aina ollut kiltti tyttö nuorempana, koskaan ei poliisit mua saattanut kotiin, koskaan en putkaan joutunut tai mitään muuta, kerran jouduin sairaalaan alkoholi myrkytyksen takia... Silloin tutustuin veljeni silloiseen kaveriin Simoon (nimi muutettu...) Simon kanssa oltiin aika läheisii sinä iltana, suoraan sanottuna oksensin hänen suuhun ihan umpi humalassa, tosin en tästä mitään muista, koska ei mitään muistikuvia ole tästä illasta, olen vain veljeltäni kuullut näitä asioita silloin. Äiti oli mun vieressä sairaalassa kun heräsin, sänky oli täynnä riisiä, olin syönyt edellisenä päivänä kanaa ja riisiä. :o Pääsin kotio sitten aamu yöllä ja pääsin omaan sänkyyn, aamulla iskä vinoili ja kysy että "haluutko kaljan", joo hyi hitto en tahtonut. Ei mennyt kauaakaan kun ovikellomme soi, tämä Simo oli oven takanamme. Olin vähän nolona... Me alettiin seurustelemaan, mutta hän petti mua jatkuvasti, kaula syötynä oli aina kun nähtiin. Olin sokea ja annoin jatkuvasti anteeksi hänelle. Lopulta pääsin hänestä irti ystävien avulla... Luojan kiitos!
Ylä-asteen jälkeen lähdin opiskelemaan Sammatin Lönnrot opistolle, alunperin oli tarkoitus opiskella hotelli,- ja ravintola alan tutkintoa, mutta se ryhmä oli täynnä, joten päätin puolen vuoden talouskoulun sitten suorittaa. Oli outoa muuttaa asuntolaan, pois kotoonta, viikonloput olin toki kotona ja lomat. Koulu meni ihan hyvin, jotain lintsauksia tuli, mutta paperit siitä sain kuitenkin ja valmistuin, alotin sitten lopulta sen hotelli,- ja ravintola alan tutkinnon, olisi kestänyt kolme vuotta, mutta parin vuoden jälkeen jätin kesken, kiusaamisen takia. Ensin muutin asuntolasta kotio, ajattelin että se helpottaisi, mutta sitten motivaatio lopahti kokonaan, en halunnut enään käydä siellä.
Muutaman kerran me myöskin parin koulukaverin kanssa otettiin parit siiderit, vaikka se oli säännöissä kiellettyä.
Iltasin usein asuntolassa puhuin puhelimessa monia tunteja, tein läksyjä samalla, olin atk-luokassa samalla, puhuin puhelimessa pitkä aikaisen ystäväni kanssa. Me juteltiin aina vaikka ja mitä, toivottiin että jo nähtäisiin ja kaikkea, mutta molemmat opiskeltiin, joten vkloppuna useimmiten nähtiin aina sitten ja bailattiin. (lapseni isä kyseessä siis)
Olin silloin erittäin pieni kokoinen ja vaalea pitkän tukan omistava, kuten alla olevasta kuvasta näkee. Oli ensimmäinen tatuointikin käsivarressa, jonka yläasteella isältäni sain. <3
Vuonna 2003 myöskin menetin rakkaan luokkakaverin V, menehtyi siis, sekä rakkaan vaarin menetin myöskin. Se oli ihan kamalaa. Itkin vaikka kuinka paljon hautajaisissa silloin. Huhhuh. :'(
 |
| Koulun asuntolassa Sammatissa 2003 |
Olin seurustellut muutaman kerran, mutta en vakavasti mielestäni.
Tuli vuosi 2005, aloin seurustelemaan vakavasti ja kunnolla. Rakastuin täydellisesti. Kunnollinen ensirakkaus <3 Me oltiin onnellisia yhdessä, ainakin jonkin aikaa, vaikka olikin aika vuoristorataa. Muutin kesäkuussa 2005 ensimmäiseen omaan kotiin, hänen kanssa yhteiseen kotiin.
Tutustuin silloin parhaaseen ystävääni netissä, oltiin myös kuin paita ja peppu, otettiin paljon valokuvia, oltiin hänen valmistujais juhlissa, tutustuttiin hänen perheeseen, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä. Sitten asiat meni erittäin huonoksi ja meidän tiemme erkanivat. Välillä kaikki asiat pulpahtaa mieleeni kera kyynelien, mutta näin oli tarkoitettu, ei meitä ollu tarkoitettu ystäviksi.
Erottiin exän kanssa vuonna 2009. Aloin juomaan, aloin juomaan toden teolla. Muistan kun exäni serkku pyysi ystäviensä kanssa mut viettämään iltaa heidän kanssaan ja siitä sitten baariin, menin tottakai. Muistan myös sen, kun join liikaa, sammuin ja oksensin baarin sohville, mut heitettiin ulos baarista. Unohdin laukkuni sisälle. Sain onneksi myöhemmin laukkuni ja myös laukun sisällön. Pääsin lopulta kotiin turvallisesti.
Mä tutustuin vuonna 2008 ihanaan ihmiseen, ystävystyttiin, oltiin monta vuotta kun paita ja perse, mä tutustuin hänen ihanaan äitiinsä ja hänen muutamaan ystävään (yksi heistä oli mun ihana naapuri!) :P Vietettiin paljon yhdessä vaiheessa aikaa hänen äitinsä luona, laulettiin karaokee, ryypättiin ja pidettiin hauskaa. Vitsi ne muistot! <3
Hän muutti luokseni asumaan joksikin aikaa miehensä kanssa. Meillä on ihania muistoja yhdessä, ihania kuvia löysin meistä, löysin myös hänen valmistujais kuvan, joka on niin ihanan kaunis että <3 :)
Meidän välit meni huonoon kuntoon 2010, emmekä juurikaan olleet enään tekemisissä, joskus me juteltiin facebookissa asioista ja siitä että on ikävä, mutta siihen se jäi. Joskus kaupassa tai baarissa törmättiin. Ja nyt viimeksi törmäsin häneen Lohjan Monacossa 5.3.2016 kun olimme ystävä porukan kanssa juhlimassa synttäreitäni, juteltiin ja halattiin, mutta se oli viimeinen näkemisemme ja halauksemme, sillä sain kuulla että hän oli kuollut onnettomuudessa. Tättä oli meillä just kun kuulin asiasta, en ollut uskoa tätä todeksi, soitin välittömästi H joka sano että ottaa asiasta selvää, mutta oli se totta sitten...
Mä en edelleenkään uskonut todeksi. Kunnes loppujen lopuks aloin itkee, itkin ihan hirveesti koko illan kun tättä lähti kotiin. Mä en mennyt töihin tiistaina koska en saanut nukuttua kunnolla, miettien kaikkea ja itkien, ja Leevi kitisi korvaansa taas. :/ Hän oli mulle edelleen tärkee, omalla tavallaan vaikkei oltukaan pahemmin enään tekemisissä, mutta hän on osa mun menneisyyttäni ja mulle erittäin tärkeä.
Mutta päiväkerrallaan tästä nyt eteenpäin ja sitärataa. Hänen perheellä (äiti,isä,mies,poika ym ym) oli ja on edelleen todella rankkaa aikaa, en voi ees kuvitella. :'(
 |
| 2005. |
 |
| Ex ystäväni valmistujaisissa. |
 |
| 2009 syksyllä. |
 |
| 2010 |
Keväällä 2010 mulle ja ystävälleni tuli parin kuukauden ryyppy putki päälle. Se oli sillon ihan sekopäisten touhua, jos suoraan sanotaan. Me vaan juotiin, juotiin ja juotiin ja juotiin. Sillon meni elämä päin v*ttua, jos näin voi sanoa. Ei sillä että valitan, seura oli mitä parasta. Me juotiin mun luona, jatkettiin kuppilaan ja sitten jatkot mun luona, joko kahdestaan tai muiden kanssa. Paljon hyviä muistoja tostakin ajasta on ja paljon paljon valokuvia. Yht´äkkiä se ryyppy putki katkesi. Se vaan yksinkertaisesti katkesi, sain kuulla sillon monilta että ei tuu onnistumaan tosta noin vain lopettamaan, mutta kyllä me se saatiin hyvin onnistumaan, ei mitään ongelmaa, mulla ainakaan.
Mä join kyllä, mutta harvemmin. Kävin baarissa, mutta harvemmin. Aloin hengailemaan muiden kavereitteni kanssa.
Ihastuin erääseen ystävääni, miespuoliseen ystävääni. Alettiin seurustelemaan ja sen seurauksena musta tuli äiti. Mä oon aina tiennyt että mä haluan lapsia, oon aina tykännyt lapsista todella paljon, ne on joskus ollu mun suuri haave. Suurin haave joskus oli perustaa perhe, mennä naimisiin ihanan miehen kanssa ja olla onnellinen. :)
2011, poikani syntyi. Olin 23-vuotias kun aloin odottamaan Leeviä ja 24-vuotias kun sain Leevin, en koskaan kuvitellut että saisin "nuorena" lapsen, mutta toisin kävi, tai no eihän tuo 24vuotta nyt enään ihan hirveen nuori ole, mutta nuorena mä itteeni kuitenkin pidin :)
Olen ollut yksinhuoltaja kohta seitsemän vuoden ajan. Se tuntuu ikuisuudelta, tuntuu kauhealta ajatella että lapsi kasvaa niin nopeasti.
Tutustuin ihanaan ihmiseen J ja hänen mieheen ja lapsiin, oltiin usein kylässä toisillamme, asuttiin naapuritaloissa. Meni aikaa kunnes he muutti seinäjoelle, mä olin niiiiiin surkeena siitä, menetin sen lähimmän ystävän silloin. Rakastin heidän lapsia, lapset olivat meillä yötäkin jokusen kerran, vahdin heitä paljon silloin <3 Mutta tiemme erkanivat lopulta...
Olin taas niin yksin ja vaan pojan kanssa kahdestaan. Muutettiin uuteen kotiin, meillä kävi neuvolan kautta perhetyöntekijä. Sain apua pojan kanssa, sain hengähtää välillä yksin. Se auttoi ERITTÄIN paljon! Sitten vaan tostanoin vain päätettiin ettei me enään tarvita tukea ja taas lähtöviivalla, oltiin kahdestaan. Itse otin yhteyttä neuvolaan ja pyysin apua, tuntu että mä tukehdun, tuntu pahalta ja yksinäiseltä.
Itselläni todettiin masennus kohta neljä vuotta sitten ja olen erittäin tyytyväinen että osasin hakea siihen apua, koska ilman apua en tiedä missä olisin nyt. Muistan sen kuin eilisen päivän kun kävin terveydenhoitajan luona puhumassa asioita, kunnes se täti kysyi multa että olenko masentunut, kerroin että en tiedä ja aloin itkemään, se oli kauheeta. Sitten hän sanoi mulle että vaikutan kauhean surulliselta ja yksinäiseltä, no sitä mä olenkin aika paljon. Ensimmäinen ihminen kelle kerroin masennuksesta, oli H. En tiedä miksi juuri hän, mutta tuntu jotenkin luonnolliselta kertoa ensimmäisenä H tommosta. H on ollut joskus mun tukena ja turvana niin isosti. Ollaan oltu parhaat ystävät vuosia mutta emme enää, H oli mun tukena synnytyksessä, H on myös poikani kummitäti. Vaikka emme ole juurikaan tekemissä enää, mietin usein meidän yhteisiä aikoja hymyillen ja kaikkea muuta mitä siihen liittyy. H ymmärsi mun masennuksen heti, ei tuominut mua, eikä mitään muutakaan.
Pääsin psykiatrin luokse puhumaan asioista, se meni itkien. Tehtiin masennus testi, sain valtavan suuret pisteet siinä. Vakava masennus siitä sitten tuli. Me juteltiin asioista mun menneisyydestä, Leevin vauva ajasta ja siitä kun jäin yksin mahan kanssa. Vaikka itseppähän sen päätöksen tein että lapsen yksinään pidin, oma vika. Kerroin että muhun sattuu, sattuu eniten se kun Leevi kyselee missä hänen isi on, miksi hänellä ei ole isiä, ja muilla on. Sattuu. Hän kysyi multa, että kadunko yhtään että Leevin päätin yksin pitää, en aluksi osannut siihen vastata, kunnes muutaman kyyneleen verran kerroin että mua ei Leevi kaduta yhtään, päinvastoin. Mua harmittaa Leevin isän kanssa menetetty ystävyys. Leevi on parasta mitä mulla on.
Mä usein kuulen ne sanat äiti mä rakastan sua, silloin mä tajuan sen että mitä mulla on, ja sen minkä takia mun kannattaa edes yrittää tätä elämää.
Kerroin että olen viillellyt nuorempana ranteisiin, olen juonut alkoholia liikaa, ja kaikkea muuta, se kuulemma oli sitä että purkasin mun ahdistusta viiltelyyn ja alkoholiin, joskus se olikin varmasti sitä, että sain viinasta sen rauhan mun sisälle, mutta oli myös niitäkin hetkiä jolloin pidin vain hauskaa, kuukausien ryyppy putkesta, jonka S kanssa yhdessä koettiin, meni ihan täysin överiks mutta hauskaa meillä oli, todellakin. Kerroin lastensuojelu ilmoituksista mitä meistä tehtiin ja kaikesta muusta pahasta, mitä oli tapahtunut, kuinka paljon ne ilmotukset muhun sattu!!
Se puolitoistatuntia meni melkeinpä siinä kun itkin, mulla oli niin paha olla, tuntui että olin ihan yksin, kukaan ei kuunnellut mua, kellään ei ollut mulle aikaa, kaikilla oli ne omat perheet ja puolisot, minä olin yksin pienen lapsen kanssa. Kerroin myös mun nukkumisesta, että en saa nukuttua ja nukahdan aamuyöstä vasta. Kerroin myös että mietin liikaa kaikkia asioita, mietin liikaa menneisyyttä, entistä poikaystävää, kihlattuani. Meidän ero on satuttanut mua enemmän kun osasin arvata, vaikka se oli helpotus että erottiin. En saanut hyvästellä, en saanut sanoa moi, koita pärjätä, kun hän lähti ja muutti pois. Hän vain lähti. Olen onnellinen hänen puolestaan nytten, hänellä on toivottavasti hyvä elämä nyt. Mietin myöskin lapseni isää, liikaa. Pitäisi vain unohtaa, mutta en mä voi, en vaan voi. Psykiatri sanoi että mun ei tarvitse ikinä unohtaa, ei ikinä. Heidän ansiosta mulla on ihania muistoja, ja mulla on ihminen joka mua rakastaa enemmän kuin kukaan muu, nimittäin Leevi.
Mä olen tehnyt virheitä, paljonkin, mutta olen aikuistunut ja oppinut virheistäni. Terapiassa puhunut paljon niistä asioista. :)
Vuosi sitten maaliskuussa mä juhlin ystävieni kanssa 30vuotis syntymäpäiviäni. Ne vasta olivatkin juhlat, huhheijaa! :) Meni aamuun saakka, Juhiksen kanssa oltiin viimeiset kun lähti pois, siivottiin ja juteltiin kaikesta. <3 :) Mutta mieleen painuvat juhlat kyllä oli. :)
 |
| Juhis<3 |
Nykyään mä voin ihan suhtkoht hyvin, en koe olevani yksin. Oon pikkuhiljaa vähentäny mun mieliala lääkkeiden syöntiä nyt viime aikoina. Katsotaan miten pärjään. Olen käynyt juttelemassa aina silloin tällöin. Neuropsykologin aika tossa joulukuussa oli ja ammatinvalinta psykologi!
Leevi täyttää tänä vuonna jo 7vuotta, hurjaa miten aika menee lujaa eteenpäin, tuntuu hurjalta. <3 Mutta on ihanaa että poika kasvaa ja oppii kaikkea uutta. :)
Tästä tuli melko pitkä postaus, muttei varmastikkaan haittaa mitenkää! :)
