Lastenohjelmat, joita meillä ei varmasti katsota

Mä aattelin tulla kirjoittamaan tämmösestä aiheesta tänne nytten kuin "Lastenohjelmat, joita meillä ei varmasti katsota". 

Eli siis mä aikoinani vannoin että kun L on isompi ja alkaa fanittamaan jotain, se ei ainakaan ole teletapit tai angry birds. Ja kuinkas kävikään... Noh tietysti hän rakastui kumpaankin, vähän nuorempana tietysti teletappeihin ja sitten vähän vanhempana angry birdseihin. Ah mikä tuska, mutta en kieltänyt koska toinen tykkäsi niin kovin. Mun äitini taisi ensimmäisen teletapin hänelle antaa ja siitä se sitten lähti, en muista mistä tuo angry birds rakastuminen alkoi. Ja teletappeja meillä olikin aika kasa, muutama teletappi oli myös nuorimman pikkuveljeni vanhoja sekä myös noita angry birdsejä oli isoo, pientä, keskikokoista. Oli lippistä ja vaatteita myöskin missä oli kyseinen printti. En nyt löytänyt montaa kuvaa tähän mutta laitan muutaman.

Mua jaksaa vieläkin muutama sukulainen muistuttaa että "meillähän ei teletappeja tai angry birdseja kattella tai yhtäkään lelua ei tuu kumpaankaan liittyen..." Ja kuinkas kävikään...

Tuolla lapsellahan on aina ollut vähän turhan vilkas mielikuvitus, hän tuossa yhdessäkin kuvassa leikkii että böötseillä (kirjotin tahalleni noin) on syntymäpäivät, mulla on video kyseisestä tapahtumasta kun hän laulaa "paljon onnee aa vaan paljon onnee aa vaan, paljon onnee aa vaan böötsit.." ja sitten hän antoi tikkarit jokaiselle, mitkä tosin söi sitten itse, ei tietenkään kerralla kaikkia.

Angry birds dvd levyi meillä oli ihan törkeesti, ja nykyään myös hän pelaa puhelimella jotain böötsi peliä, teletappi dvd ei tainnut olla yhtään, hän tykkäsi vaan pehmoista, onneksi :P

Meillä oli melkeen aina kauppareissulla, puistossa, lenkillä, missä vaan oltiin niin joku mukana, oli se teletappi tai angry birds.. Mutta aina oli joku kaveri mukana.

Kuvien loppuun kirjotan vielä mitä kaikkea meillä on fanitettu ja mitä nykyään. 

Mitä teidän lapset on fanittaneet, onko jotain mistä ette ole itse tykänneet mutta lapset ovat? :)

Mummin tyylikkäät ainot jalassa ;)

Ja nyt tulee sitten ne mitä nykyään fanitetaan, tosin tuo siili ei oo mikään piirretty vaan muuten vaan ihan s**tanan rakas ja tärkee, ilman sitä ja ilman rättiä ei tule uni silmään, ja auta armias jos jompi kumpi ei ole sängyssä nukkumaan mennessä niin on piru irti, ja kyllä hän on jo 9vuotta. Siili on joka paikassa mukana, alla on kuva jossa hän makaa toimintaterapeutin luona painopeiton ja siilin kanssa. <3

Meillä oli myös pieni Viiru, Viiru ja Pesonen ohjelmasta, mutta Viiru vain teki katoamis tempun viime vuonna ja häntä ei enään yksinkertaisesti vain enään löytynyt, Viirun housut löyty ulkoota. Poika miettii vieläkin tänä päivänäkin joskus että missähän Viiru mahtaa olla, onkohan hänellä kylmä, onko ikävä, onko nälkä, onko uusi perhe. :( Sydäntä särkevää. <3 :( Mulle iski paniikki ja tilasin netin ihmeellisestä maailmasta uuden Viirun, ei oo yhtä pieni ja rakas kuin edellinen, mutta tärkeä silti, nukkuu yöt vieressä ja muuta <3

Meillä on tykätty minioneista, äitikin tykkää tosi paljon. Pehmoleluja on aika monta, mm Ukilta (joulupukilta siis tottakai) joululahjaksi saatu iso puhuva minioni, tämä fanitus näky myös hänen vaatteissaan. Jake merirosvosta tykätty on, meillä oli ihan törkee määrä sitä kamaa ja moooonta erilaista laivaa. Ja kaikki hahmot oli, kapteeni koukku, peter pan, Jake, ym ym... Ryhmä hau oli myös ihan kova sana, myös oli kaikki autot ja koirat, löyty vahti tornia, rekka autoa ja muuta välää, kaikki dvd:t oli myös, aina ostettiin uusi, ja niitä myös katsottiin kyllästymiseen saakka. Ylipäänsä pehmoleluista L tykkää todella paljon, niitä meillä on ihan todella paljon vieläkin, mutta pojasta on sanottu useita kertoja että hän ei ole ikätasoa oleva pieni mies.

Ja nykyään meillä on suurin fanitus on toystory. Meillä on suurin osa niistä leluista, mutta kuvassa ei ole kaikki mitä meillä on, koska on vanha kuva. Poika kattoo usein leffoja sängyssä, lattialla kaikkine toystory lelujen kanssa. :) 

Mistä teillä tykätään? :)

Puhutaan tänään vähän....

...Ulkonäkö asioista sekä seksistä.

Tiedättekö sen tunteen kun katsot peiliin ja sua alkaa kuvottaa, sulle tulee paha olo kun näet oman vartalon sekä omat kasvot peilistä? Mä tiedän sen tunteen. Mä oon aina ennen ollut tyytyväinen vartalooni ja ulkonäköön, paitsi nytten en oo ollut useampaan vuoteen. Ja kyllä, kyllä tiedän sen että on oma vika miltä näyttää. Mutta helppo se on sanoa ulkopuolisena. 

Katselin vanhoja valokuvia ja tajusin kuinka paljon sitä on vuosien varrella turvonnutkaan. Turposin kun seurustelin, mutta painoin kuitenkin paljon vähemmän raskausviikoilla 42+ kuin mitä painan esimerkiksi nytten. Huomasin että vuonna 2011 vielä jaksoin meikkaa ja panostaa miltä mä näytän kun lähden ulos, mutta nyt... Nyt on ihan sama lähenkö pieruverkkareissa ja hupparissa ulos ilman meikkiä. Ei mua kukaan kattele kuitenkaan.

Mä painoin alle 18vuotiaana sen alle 50kiloa reilusti.

Mä en sano etteikö suuri kokoiset ihmiset voisi olla kauniita, mutta mä en koe omaa vartalooni omaksi. En oo kokenut enään muutamiin vuosiin. Kun mulle diagnosoitiin masennus, sain ensimmäiset masennuslääkkeet jotka olivat täysi susi, ne toi mulle nämä kilot ja turvotuksen. Todellakaan en voi täysin niitä lääkkeitä syyttää, mutta suurin ja osa syy olivat ne lääkkeet, söin niitä tosi pitkään, kunnes ne lääkkeet vaihdettiin toisiin lääkkeisiin, ne olivat huomattavasti paremmat, nykyisiä lääkkeitä syön vieläkin. 

Mä oon huomannut että mulla on kaikki halut mennyt ihan pois kokonaan, kaikki puhuu kuinka heillä on niin ihana seksi elämä, mutta mitä mulla on? Pelkkää inhoa itteäni kohtaan. Tosin, haluttomuus mulla on ollut jo vuosia muutenkin, mutta kyllä sitä seksiä on tullut harrastettua, onhan mulla pieni poika todisteena. Silloin ennen kuin aloin odottamaan poikaani, nautin siitä kyseisestä asiasta. Muttakun turposin tyystin, mua on vaan kuvottanut ajatuskin asiasta. Mulle seksi ei oo koskaan ollut semmonen asia että pakko saada nyt heti tai tuun hulluks, ei koskaan. Useimmilla kavereillani on juuri se että pakko saada nytheti. Kyllä mä sitä harrastaa voin, jos olen parisuhteessa, sittenun olen itse siihen valmis ja kun luotan mun kumppaniin, muttei se mulle oo pakollista. Mä en oo parisuhteessa ollut sitten syksyn 2010 jälkeen, ja jotenkin tuntuu etten edes halua ketään, on niin paljon ollut sydänsuruja etten tiedä jaksaisinko enään sitä. Mä olen ollut ilman läheisyyttä ja seksiä syksystä 2010 lähtien, useemmat mun kavereista ei ymmärrä miten mä oon kestänyt kaikki nämä vuodet sen, he eivät pystyisi olemaan ilman, mutta mulle aluksi oli tottakai vaikeeta, mutta vuosien varrella kun on tottunut ja turvonnut niin paljon, etten enään edes kehtaisi. Ne riippurinnat ja järkyttävän kokoinen vatsa, ehei, en voisi kuvitellakkaan että olisin jonkun miehen kanssa tämännäköisenä.

Mä voisin ihan hyvin seurustella seksittömässä parisuhteessa, mutta se mies tuskin ei pystyisi siihen. En tiedä, en tiedä miksi mulle koskaan seksi ei oo ollu se pakko asia, mua ei vaan kiinnosta juurikaan kyseinen asia paljookaan. Olen miettinyt paljon että olenkohan ainoa ihminen maailmassa joka näin ajattelee, ettei se seksi pitäisi olla parisuhteessa se tärkein asia ja ettei mua itseäni henkilökohtaisesti se juurikaan kiinnosta? Mä olen nyt 31vuotias ja mulla on ollut elämässäni tasan kaksi seksikumppania, ajatelkaa vaan kaksi. 

Mulle se seksi on vähän semmonen asia, että ei kenen tahansa kanssa, ei kenelle tahansa. Se on parisuhteessa oleva asia. Ehkä, kun oon itse luonteeltani niin arka, ujo, hiljainen ihminen, että sen takia se ei vaan oo se "mun juttu", en tiedä mitä tähän enään muuta sanoa...

Mulla ei ole mitään pakonomaista tunnetta että pakko saada mies, pakko päästä parisuhteeseen, mutta olen kohta jo 32vuotias ja olen yksin, tuntuu että kaikki kaverit seurustelee onnellisesti ja meikäläinen vaan vieläkin sinkkuna pienen pojan kanssa. En tietenkään halua miestä vaan sen takia kun muillakin on, enkä mä tällä hetkellä muutenkaan ehkä sitä niin haluakkaan, mä viihdyn olla yksin, viihdyn yksin olosta ja kaikesta muustakin, saan päättää elämästäni ihan yksin ilman selityksiä kenellekkään. Mulla riittää nyt menee kaikki energia Leevin asioihin, että saan poikani asiat kuntoon nytten. 

Näistä mun ajatuksista seksiä kohtaan ei tiedä läheskään kukaan mun läheinen, jotkut tietää ja suurin osa ei tiedä, mä en näe sitä silleen että mun pitäisi näistä asioista mennä avautumaan kellekkään, jos en näe sitä tärkeenä avautua asiasta. Kyllä seksistä tulee muuten vain puhuttua kavereitten ja VARSINKIN työkavereitten kanssa, muttei he tiedä mun asioista kunnolla, jotkut kyllä tiettävät töissä että olen ollut kahdeksan vuotta ilman läheisyyttä ja ilman sitä seksiä. Ja jotkut kauhistelevat asiaa, mutta se on mun asiani, ei heidän asia. 

Että moikka vaan sukulaiset ja muut tutut jotka tätä sattuu lukemaan.... :)

Kyllä mä tiedän että jotkut pitää mua nättinä ja sanovatkin sitä joskus, mutta mä en itse näe sitä silleen että olisin nätti, en todellakaan. Kyllä suurikokoiset ihmiset voivat olla kauniita, tunnen monta suurikokoista ihmistä jotka mielestäni ovat kauniita ihmisiä, mutta en itse viihdy tässä vartalossani. 

Mun haaveena on ollut tyttö sekä poika lapsi, mutta olen yli kolmekymppinen, joten ne haaveet on kuopattu jo maanalle. Vaikka olenkin nuori vielä, niin en silti enään halua lapsia.

Kyllä mulla puhelimesta löytyy tinder sekä hot or not sovellukset, mutta musta vaan tuntuu että siellä on niitä seksinkerjääjiä ainoastaan, tai sitten vaan on helvetin huono tuuri käynyt mulle. Mäkun tahtoisin tutustua ihan rauhassa, mitään kiirettä ei pitäisi olla, katsoa tullaanko toimeen, tulevatko poikani ja hän toimeen. Mutta ei, kaikki pitäisi saada heti ja nyt. Kyllä mä tunnen ihmisiä jotka oikeesti ovat löytäneet sen elämänsä rakkauden tinderin kautta, ovat naimisissa ja ovat saaneet lapsia. Ja heidän puolesta olenkin onnellinen.

Jotkut sanovat että laihduta tai että kyllä asialle pystyy tekemään jotain, jos haluaa saada painoa alespäin. Totta, kyllä tuo on totta, mutta kun ei pysty, siihen ei pysty vaan yksinkertaisesti. Mun vaaka lukema on ollut joskus reilusti yli 135kg muttei se enään onneksi ole enään noin paljoo. On siis tullut paljon alespäin vaakalukema, mutta siltikin lukema on vielä se kolminumeroinen.

Sokerikoukussa on ihan hirveetä olla, jos ei sitä karkkia tai herkkuja ole, se tietää sitä että on aivan hirveät vieroitusoireet, sitä ei kestä. Se suklaa ja ne sipsit on vaan niin hyviä, mut entäs ne limut? Voi vitsi sentään!!!! Mutta tästä pitäisi vaan päästä irti, oikeesti pitäisi. Olen yrittänyt, olen tosissani yrittänyt monet monet kerrat, siinä onnistumatta. Kyllä mä ehkä vielä joskus pystyn siihen, mutta nyt voimavarat eivät vaan riitä ihan oikeasti tosissaan kokeilemaan. Mä tammikuussa yritin sitä taas, mutta eihän se onnistunut taaskaan...

Mutta tämä taitaa nyt riittää tästä aiheesta, mitäs mieltä olitte tästä tekstistä? En tiedä olikohan tää vähän liikaa vai ei, kertokaa te mielipiteenne?

Kellään muulla samoja ongelmia, kuin mulla?

VIIKKO SYNNYTYKSESTÄ

Kuva vuodelta 2008.

Mä en tiedä...

...Pitäiskö mun itkeä vaiko nauraa.

Meillä oli Leevin koulukuraattorin, perhetyöntekijän sekä opettajan kanssa palaveri. Myöskin Koulun erityisopettaja kävi näyttäytymässä palaverissa.

Me käytiin palaverissa läpi Leevin koulunkäyntiä ja muuta asioita. Leevi on levoton tunneilla, konttailee pitkin luokkaa, ei keskity, höpöttelee, häiritsee muita tunnilla. Nyt Leevi tulee saamaan jonkun opiskelia harjottelian helmikuussa vierelleen joillain tunneilla, katsotaan onko siitä apua, jos on, harkitaan omaa henkilökohtaista avustajaa. Opettaja oli sitä mieltä että se auttaa huomattavasti kun opettaja istuu tunnilla vieressä, hetikun opettajaa tarvitsee muualla, Leevi lähtee vaeltelemaan, konttaamaan, puhuu hölmöjä, rummuttaa kynillä/sormilla. Leevi alkaa käymään ensi viikosta lähtien jollakin venny tunnilla, en muista mikä systeemi se oli, mutta kuulemma vois olla hyvä Leeville. Myöskin alkaa kuraattorin käynnit 2x viikossa Leevillä, uusi palaveri meillä on helmikuussa.
Leevillä on peilin kanssa "ongelma", Leevi kun näkee jossain peilin, oli se sitten iso tai pieni, kaupassa tai kylässä, ihan missä tahansa, se menee irvistelee, steppaa, ja heiluu kun mikäkin pönttö. Se saattaa kestää jopa tunnin, ylikin kerrallaan. Joo, mäkin tanssin peilin edessä, mutta toi Leevin touhu ei ole  mitään normaalia peilin edessä tanssimista.

Kuraattori kysyi multa että onko Leeviä koskaan tutkittu, ja ihmetteli kun sanoin että ei ole koskaan, neuvolassa sanottiin että se on vain perus uhmaa. Joten, jos nyt sitten saisi tätäKIN asiaa eteenpäin vähän. Meillä on uusi palaveri heti tuossa 7.1.2019 onneksi. Ensin piti olla helmikuussa vasta, mutta mun pyynnöstä aikaistettiin sitä, kirjotin opettajalle sekä perhetyöntekijälle viestin. Kirjotin että alan itse olemaan tosi loppu tohon Leevin ongelmaan. Mun kirjoittama viesti meni näin: Moikka! Me tuossa illalla Leevin kanssa jutusteltiin tämän päivän wilma merkinnöistä ja muistakin merkinnöistä. Leevi alkoi itkemään ja sano ettei voi sille mitään. Ku ei vaan jaksa istuu paikallaan niin kauaa, et miksi kaikki on vihasia hänelle ja jankuttaa koko aika tota samaa asiaa. Kysyin sitten että onko matikan ryhmäsä helpompi olla kun omassa, sanoi että on paljon parempi, koska on niin vähän lapsia. Leevi kertoi myöskin olleensa luokan ulkopuolella ainakin kerran tehneensä tehtäviä, joka sujui kuulemma hyvin? Yritin selittää Leeville ettei kukaan hänelle ole vihainen, vaan ehkä huolissaan. Mutta ei oikein tainnut ymmärtää. Jankutti vai ettei jaksa keskittyä paikallaan eikä pysty keskittyä. Kerroin Leeville myöskin, että vaikka tuntuisi että äiti olisi vihainen joskus tästä asiasta, asia ei niin ole vaan äiti on huolissaan. Poika kysyi, rakastanko häntä vielä... Mun suurin toive Leevin kannalta on että hän pääsisi pienryhmään kokonaan. Olisi helpompaa kaikkien kannalta, etenkin Leevin kannalta. Leevillekkin on varmasti tämä erittäin raskasta. 

Tommosta me pojan kanssa puhuttiin. Itse olen aivan loppu tähän tilanteeseen, tuntuu oikeasti pojan takia niin pahalta. Mä näen pojassani itseni. Tiedän ettei se ole helppoa olla "tuommoinen". Mullahan oli vaihtoehdot sillon kun ite olin ekalla luokalla, vanhemmat saivat päättää jäänkö luokalle vaiko siirrynkö erityisluokalle, ja olen ikuisesti ehkä vanhemmilleni kiitollinen tuosta että päättivät mut laittaa erityisluokalle. Se oli HUOMATTAVASTI helpompaa ja parempaa mulle, vaikka mun kokeet ei mennytkään niinkuin olisin toivonut, mutta peruskoulun läpi pääsin just ja just. Se riitti mulle. Opiskelut eivät mulle ole nyt ajankohtaista enään, koska olen pelkuri. Mutta se ettei mua ja poikaa tunnuta otettava todesta, on raskasta. Poika kärsii tuosta, luokkakaverit kärsii. Mä itken tätä kirjoittaessa, ai kamala mulla on paha ahdistus taas sisälläni kun tätä mietin. 
Multa usein on kysytty, onko Leevillä add:ta, ad-hd:ta ja mitä näitä muita onkaan olemassa, mutta MISTÄ MINÄ tiedän kun ei suostuta tutkimaan? Mutta nyt mä kyllä aijon itse soittaa johonkin mistä saadaan apua, jos ei kuraattorista ja sossuista ole mitään apua. Leevillä on matematiikan pienryhmä, siellä helpompi pojan sanojen mukaan on olla. Sieltä tulee positiivista palautetta, ja nyt pari vk sitten kotiin tuonut kokeen, pisteitä oli 29/30! <3

Mä tahtoisin kuulla teidän kokemuksia kyseisistä vaikeuksista. <3 :)

 Mä kerron teille nytten "stooritimen" mun puhelimen kohtalosta.. :( Mua raivostuttaa, itkettää, harmittaa vieläkin! Tämä tapahtui 15.12 vähän ennen puolta yötä.

Tulin ystävältäni kotio vähän ennen puoltayötä. Meidän pihalla oli nuori kundi, ihan sekasin kuin seinäkello, pyysi multa puhelinta lainaksi, jottai saisi soitettua äidilleen, että heittäisi avaimen hänelle, kyseinen äiti ei siis todellisuudessa asunut meidän talossa, en tiennyt sitä siinä vaiheessa, koska en tajunnut siinä kohti juuri kenen poika kyseessä. Lainasin hänelle puhelintani siinä sitten, koska olenhan nössö. Hän soitti kaksi kertaa, toisella kerralla sai hirveän raivarin, paiskasi mun puhelimen aivan täysillä päin asfalttia. Sitten otti mua olkapäästä ja sanoi "sori" ja lähti menee. Ja nyt se on sitten tuonnäköinen puhelin, eli ihan hajalla koko kapistus.. Mä menin aivan paniikkiin, muutama naapuri parvekkeella oli "todistaja" tähän asialle. Siitä sitten keräsin puhelimeni palaset, mitkä siinä pimeessä näin, sim kortti oli onneksi kiinni puhelimessa, muistikortti ei. Mä paniikissa vein pyörän kellariin, menin naapuriin, tiesin hänen olevan hereillä vielä siihen aikaan, uskalsin mennä ovelle koputtelemaan... Hän oli aika järkyttynyt tapahtuneesta, siinä hänen luona jonkin aikaa juteltiin ja sit pelko perseessä kotiin lähdin. Kaikki mulle jankuttanu tässä nyt et MITÄS annoit puhelimen.. Tää kundi oli kyl siin kunnossa että jos en ois antanut, olisin siinä kunnossa ettei mua tunnistais varmasti enään. Tein seuraavana päivänä rikosilmoituksen kera nimen ja hajonneen puhelimen kuvan. Saapi nähä koska rikospoliisista kuuluu jotain... vai kuuluuko mitään. :(

Mä sain joululahjaksi vanhemmiltani s-ryhmän lahjakortin, ja ostin sit sillä uuden puhelimen. Mulle puhelimen ei tarvii olla se kaikista kallein iphone, mulle riittää että se on ihan hyvä, hyvä kamera, voi soittaa ja saa tiettyjä sovelluksia. Joten mä päädyin ostamaan Huawei honor 7a puhelimen, maksoi 139€, tähän mennessä on ollut ainakin ihan hyvä, sain jopa wilman tähän, edelliseen en saanut.

Mitä teille kuuluu? Miten joulun vietitte, miten aijotte uuden vuoden viettää? Me vietetää Leevin kanssa tänä vuonna uusivuosi mun rakkaiden kummityttöjen kanssa, eli meille tulee yökyläilemään kolme tyttöä. <3 
Leevi sanoi että jos ostan raketteja, hän on tabletin ja korvasuojainten kanssa huoneessaan, ovi kiinni. :( Noh, ei äiti osta raketteja, ostin sädetikkuja! :) <3 Leevi ei kestä kovia ääniä siis, ja uusi vuosi on hänelle kuin painajainen, onneksi se päivä on vain kerran vuodessa. :)

Neuropsykologin käynti - tulokset

Moikkamoi, maaliskuu on alkanut ja on jo yli puolen välinkin, kohta on huhtikuu ja sitten alkaakin allergia lääkkeiden syönti.  

Mä kävin sen mun ammatinvalintapsykologin luona juttelemassa, kuulemassa tuloksia mun neuropsykologin käynnin testeistä, tuli ihan semmonen olo että "tyhmä kuin saapas..." mutta eikai nyt sentään.

Lapun minkä sain sieltä, lukee näin:
" On peruskoulun ensimmäisen luokan käynyt normaalisti. Toisella luokalla vaihtoehtoina oli luokalle jääminen tai siirto mukautettuun opetukseen, johon sitten siirtyikin. Lukihäiriö todettu jossain vaiheessa peruskouluaikaa. Yläasteella ollut vaikea selviytyä tenttitilanteissa, joita alkoi lopulta tehdä avustajan kanssa. Kaikki aineet mukautettuja mutta silti opinnoissa huomattavia vaikeuksia. Läksyt teki ja kokeisiin luki tunnollisesti, mutta lukemansa asiat katosivat mielestä koepaperin eteen saatuaan. Ala-asteella vielä selvisi kokeista normaalisti. Ylä-asteella joutunut myös kiusatuksi erityisluokkastatuksesta johtuen. Sanoo olleensa aina arka ja herkkä, jonka vuoksi kiusaaminen kuormittanut vahvasti. Ei myöskään kyennyt ilmaisemaan itseään yleisön edessä esim. luokkatilanteissa. Edelleen saa ahdistusoireita suuremmissa ihmisjoukoissa, ajoin kaupoissakin, taustalle mainitsee alemmuuden tuntemuksia yms. Esiintymis tilanteissa menee hyvin herkästi lukkoon ahdistusoireiden vuoksi. Koulutilanteisiinkin jäänyt negatiivinen ja ahdistava leima, ei oikein luota itseensä oppijana. Masennus todettu pari vuotta sitten, johon lääkitys. Psykiatrian poliklinikalle ollut hoitosuhde aiemmin, mutta ajankohtaisesti hoitosuhde terveyskeskukseen, jonka kokee riittäväksi. Kokee oppimistilanteisiin liittyvän ahdistusherkkyyden kuitenkin rajoitteeksi, johon kaipaisi tukea. Erityisesti näyttötilanteet ahdistavat, joihin myös kaipaa tukitoimia. Uudet ihmiset jännittävät alkuun, mutta siitä yli päästessä toimii normaalisti sosiaalisissa tilanteissa.

Esikoinen syntynyt -11 toukokuussa, jonka myötä jäi kotiin pariksi vuodeksi. Viimeiset vuodet ollut kuntouttavassa työtoiminnassa alkuun siivoustyössä, nykyisin enemmän käsitöitä. On viihtynyt hyvin, kokee sopeutuneensa työyhteisöön hyvin. Vapaa-ajastaan sanoo ettei lukuharrastusta juurikaan ole, kirjoja ei ole paljon lukenut, joskus lehtiä lukee. Blogin kirjoittaminen harrastuksena. Kirjoitusvirheitä tulee paljon ajoittain, kirjallinen ilmaisu on kuitenkin parempaa silloin kun se tulee omasta päästä. Jos pitää lukemaansa tuottaa uudelleen, on se vaikeaa.

Tutkimustilanteessa asiakas on asiallinen, hyvin koopervoiva. Mielialaltaan lähinnä neutraali, masennusasteikolla rengasti ison masennus pistemäärän. Testitilanteessa rauhalliseen tyyliin toimiva mutta ajoittain selvästi kongitiivisesti lukkiutuva tilannesidonnaiseen ahdistusherkkyyteen kytkeytyen. Keskittyminen testitilanteen puitteissa pitkäjänteistä.

Muistisuoriutuminen jäi pääosin erittäin heikoksi. Mieleenpainamista osaltaan hankaloitti auditiivis-kielellisen työmuistikapasiteetin kapeus ja vahva häiriöherkkyys kuormitettaessa jonka myötä kuulemiensa laajempien kielellis-loogisten asiakokonaisuuksien jäsentäminen ja mieleenpainaminen erittäin heikkotasoista. Myös strategisempi kielellisen aineksen assosiatiivinen oppiminen erittäin heikkoon jäävää, jossa ei juurikaan saanut mobilisoitua oppimista tehostavia tekniikoita. Irrallisen kielellisen aineksen kertaava oppiminen verraten tehokkaampaa jääden lievästi normaalivariaatiosta. Visuaalisen aineksen assosiatiivinen oppiminen kielellistä tehokkaampaa yltäen normaalivariaation tuntumaan. Ajallinen viive ei muistisuoritusta merkittävästi heikentänyt.

Esille laaja-alainen oppimisvaikeus kielellisii vaikeuksiin painottuen, kongitiivinen kokonaistaso selvästi alle keskimääräisen. Kielelliset valmiudet kuvautuivat kokonaisuudessaan erittäin heikkoon jäävinä; puutteita kielellisessä abstrahoinnissa ja käsitteenmuodostuksessa, sanasujuvuudessa, sanavarasto erittäin niukka. Kielellisessä perusprosessoinnissa fonologisen erottelun tehottomuutta, johon kytkeytyen teknisen lukemisen hitautta. Lisäksi auditiivis-kielellisen työmuistiprosessoinnin puutteita (kapasiteetin kapeus, vahva häiriöherkkyys). Osin kytkeytyen kielellinen muistisuoriutuminen erittäin heikkoon jäävä mieleenpainamisen ja strategisemman uuden oppimisen osalta, laajempien asiakokonaisuuksien jäsentäminen/mieleenpainaminen työlästä, ymmärtävä lukeminen niin ikään erityisvaikeustasoa. Vahvuudet visuaalisointiin pohjaavissa hahmotus- ja päättelytoiminnoissa kokonaistason yltäessä vähän alle keskitasoon, visuokonsruktiivinen perushahmotus hyvätasoista, visuomotorinen koordinaatio normaalitasoista, myös visuaalinen muistisuoriutuminen normaalivariaation tuntumassa. Vaikeutta lähinnä visuoloogisessa päättelyssä kytkeytyen yleisempään loogisen ajattelun harjaantumattomuuteen näyttäytyen myös aritmeettisen soveltavan päättelyn alueella, joss suoritus selvästi ale keskimääräinen. Puutteita jo peruslaskuperiaatteiden tasolla. Toiminnan yleispiirteinä kompleksisemman tarkkaavuuden säätelyn työläyttä kytkeytyen osaltaan työmuistirajoitteisiin, etenkin tarkkaavuuden jakaminen ja kahden asia rinnakkainen prosessointi korostuneen hidasta. Laatupiirteeä myös suoritustilanteisiin kytkeytyvään ahdistusherkkyyteen liittyvää kognitiivistä salpautuvuutta vaikeuttaen toiminnan ohjausta ja keskittymistä. Pääosin keskittyminen kuitenkin pitkäjänteistä, prosessointinopeus normaalitasoinen. 

Kyseessä lähinnä kehityksellinen laaja-alainen oppimisvaikeus kielellisiin toimintoihin painottuen, viitteitä myöhemmästä tasonlaskusta tai suoritusmuutoksista ei esille tullut. Edellä kuvatut oppimisvaikeudet tärkeä huomioida sekä ammatinvalinnallisesti että myös ammatillisissa opinnoissa tarvittavin tukitoimin, joista keskeisimmät liittynevät luki-ongelmiin ja oppimisen hitauteen, työmuistirajoitteisiin. Mahdollinen uudellenkouluttautuminen onnistunee tehokkaimmin erityisammattikoulun tuella käytännön oppimista painottaen oppimisvaikeudet sek myös psyykkisen reagointiin mahdollisesti kytkeytyvöt rajoitteet huomioiden (keskeisesti oppimistilanteisiin kytkeytyvä ahdistuneisuus). Psyykkiseen reagointiin kytkeytyvät laatupiirteet myös hyvä huomioida mikäli tavoitteena on suorittaa kesken jääneet laitoshuoltajan opinnot."

En kirjoittanut ihan kaikkea mitä lapussa luki koska muuten tämä postaus ei loppuisi ikinä, ja ette jaksaisi lukea, mutta musta tuntuu että olen tyhmempi kuin saapas. Mutta niinhän se on, mulla on nuo ongelmat olleet aina mun elämässä mukana, ei ihan aina mutta ylä-asteelta lähtien. Mä en halua kouluun, koska pelkään. Pelkään että tulen taas kiusatuksi, ja koulun käynti loppuu sitten siihen koska olen niin arka ja hiljainen, etten halua mennä kouluun koska kiusataan. Mä korkeintaan joskus käyn mun laitoshuoltajan tutkinnon loppuun, mutta ei ole nyt ajankohtainen vielä. Mulla on vielä ainakin yksi käynti ammatinvalinta psykologille, ja siihen tulee myöskin mun pomo täältä mahistalolta, missä olen nytten jo neljättä vuotta kuntouttavassa työtoiminnassa sekä mun työvoimatoimiston työntekijä.

Kyllä se ankeeta oli kun en tiennyt tai osannut perus jakolaskuja, en ymmärtänyt mitä luen. En ymmärrä ees perus asioita, englanti, ruotsi on vaikeeta mulle. Neuropsykologi kyseli multa kysymyksiä maailman menosta, enkä mä tienny, mun ois tehny mieli alkaa itkee siinä. Mä en koskaan halunut koulussa luokan edessä puhua mitään, aina ilmotin opettajalle että en muuten sitten puhu yhtään mitään luokassa, en vastaa mihinkään, koska pelkäsin, koska en osannut vastata oikein mihinkään, ja koska aristin liian paljon. Mä tein kokeet 9luokalla avustajan kanssa luokan ulkopuolella ja sillonkin ne kokeet meni miten meni. Yläasteen mä pääsin ehkä säälistä läpi, koska pääsin sen läpi. Päättötodistukseni ei ollut mikään hyvä, käytös mulla oli 9 koko yläasteen. Koskaan mä en lintsannut koulusta, kerran olin jälki istunnossa, koska lunttasin kokeessa. Muuten en ollut koskaan ikinä jälki istunnossa.

Olen monesti miettinyt, että miksi juuri mä, miksi juuri mä olen näin helkutin tyhmä päästäni? En ole koskaan siihen vastausta saanut. Nyttenkin tätä kirjottaessa saa kyyneleet silmiini, enkä vaan voi sille yhtään mitään.

Mua ahdistaa aina, kun joku mulle tulee sanomaan ja valittamaan mun yhdyssana virheistä, ja että täytyisi opettelee kirjottamaan normaalisti ja siistimmin, muttakun mä en voi sille yhtään mitää, mä en osaa, en tajua, en ymmärrä. Jotkut yhdyssanat menee, mutta kyllä niitä virheitä tulee paljon, tiedän sen itsekkin. :( 

Toivottavasti Leevi ei ikinä koskaan tule saamaan näitä mun ongelmia, nytten jo kyllä vähän näyttäisi pahalta, että tulee... :/

Mun vahvuus on aina ollut tämä kirjoittaminen, mä oon tosi arka puhumaan asioista, riita tilanteissakin mä yleensä mielummin kirjeellä/viesteillä selvitin asiat kavereitten kanssa, mutta kyllä sitä nykyään jo hieman osaa kasvotusten asioista kun asioista puhua, tiettyjä asioita on mitä en puhu, on tiettyjä asioita joista vaan viestittelen ystäville ja puhun. Vaikkakin vieläkin olen arka, ujo ja erittäin herkkä kaikista asioista. Pahoitan mieleni erittäin helpolla, ja mun kaikista läheiset ihmiset sen tietää kyllä, ainakin he jotka mut oikeesti tuntee hyvin. Kotona iskä aina hölmöili ja sanoi mulle että rikon kohta näppäimistöt kaikki kun kirjotan niin nopeesti ja kovaa, osaan siis kirjoittaa vaikka silmät kiinni, osaan ulkoota :) 

Kaikkia en nyt edes viitti tähän kirjottaa, koska tulee vaan paha mieli ja olo. :/

Kotona mulla on ollut kaikki aina hyvin, vanhempien kanssa tullut erittäin hyvin aina juttuun, ei olla koskaan riidelty sillee että olisin suuttunut heille verisesti jostain. Mulla on maailman ihanimmat vanhemmat ja maailman ihanimmat pikkuveljet. Ollaan aina tultu toimeen myös veljieni kanssa, toki joskus oli jotain tappeluita ja muuta riitaa, muttei ikinä mitään liian suurta. 
Mä aloin seurustelee kun täytin 18v, se oli mun suurin rakkaus, se ensirakkaus. Oli maaliskuu, vuonna 2005 kun täytin 18v ja mies tuli mun 18v synttäreille yllärinä kaikille. Vanhempani tykkäsivät hänestä, sisarukseni sekä isovanhempani. Tiemme erosivat syksyllä 2009, se oli ehkä elämäni suurin järkytys, ellei läheisten kuolemia lasketa mukaan. 
Silloin musta tuntui että kukaan ei ymmärtänyt mua, ei kukaan tajunnut miksi olin surullinen ja vihainen, ei kukaan ymmärtänyt. Nyt musta tuntuu että mulla on yksi ystävä joka oikeesti ymmärtää miltä musta tuntuu, muhun sattuu vieläkin ajatuskin siitä. Mutta olen jo jotenkin päässyt ylitse. Suski, ystäväni. Hän ymmärtää mua, on kuunnelut mua aina kun tarvitsen sitä. Myös paras ystäväni Riikka ymmärtää mua ja kuuntelee kun sitä tarvitsen <3 Hän vaan oli ensirakkauteni, ja en koskaan häntä pysty unohtamaan. <3 

Mutta nyt tää tarina loppui taas tähän. 
Hyvää tulevaa viikonloppua kaikille teille lukijat. Olisi kiva kuulla myöskin jos teillä on samoja ongelmia, joiden kanssa itse kamppailen joka ikinen päivä. <3

Kertokaa omia tarinoita, kokemuksia...
 Sunnuntaina, tai manantaina tulee taas postausta, musta tulee lauantaina taas onnellinen kummitäti pienelle prinsessalle, niin postailen ristiäisistä sitten taas <3 

Blogin nimi muuttuu

Perjantaina 26.1 kävin meidän city-marketissa, eräs vanhempi rouva tuli koputtelee olkapäätäni ja kehui blogiani ja kertoi myös omista kokemuksistaan, osasi samaistua mun tilanteeseeni. Musta on tosi jännä tilanne aina kun joku tunnistaa mut blogin kauttani. Toinen henkilö jo, joka tunnistaa mut jossain blogin kautta, ekan kerran se tapahtu hesessä Lohjan keskustassa. Se vasta olikin aika hullua. :D Tunnistat varmasti itsesi, kun usein kommentoitkin mulle. ;)
Mä kyllä tiedän että tämä on joillekkin ihan jokapäiväistä juttua, että ihmiset tunnistaa, mutta mulle se on outoa. :) Mun blogi ei vissiin oo niin iso blogi, että tunnistettais päivittäin mua.

Mua siis saa tulla nykäsee hihasta, jos tai kun mut tai Leevin tunnistaa jossain kaupungilla tai kaupalla. Kommentoidakkin tänne blogiin saa, mikäli ei uskalla tai halua tulla juttelemaan, olisi kiva kuitenkin tietää jos joku tunnistaa meidät jossakin! :)

Toinen ilmoitus asia, josta piti tulla kertomaan että olen tehnyt kaksplussalle pyynnön vaihtaa blogin nimeä. Blogin nimi tulee muuttumaan tässä jossakin vaiheessa Nuorenamammaksi2011 . Yksinhuoltaja-äidiksi 05/11 on mulla ollut jo vuodesta 2011. Olen kuullut paljon palautetta kyseisestä nimestä, koska olen tehnyt tuon väliviivalla, olen tehnyt sen ihan tahalleni, koska yksinhuoltajaäidiksi sana on liian suuri mielestäni, enkä tykkää, joten päätin vaihtaa nimen kokonaan. :) Tein uuden bannerin blogiin myöskin ja sen laitan heti kun uusi nimi tulee myöskin kaksplussan puolelle olemaan, facebookin puolelle nimi jo vaihtuskin. :)