Mä oon niin kiitollinen ihmisistä meidän elämässä. Mä en tiedä miten mä oon jaksanut nämä vuodet, nämä kaikki vuodet jolloin olen yrittänyt saada lapselleni apua, mutta kaikki ongelma on pistetty vain uhman piikkiin, käytiin jopa joskus muutamia vuosia sitten perheneuvolassa, ja sieltä passitettiin nauraen kotiin meidät. Se on kumma juttu että nykypäivänä meitä vanhempia ei kuunnella, vaikka me jos ketkä tunnemme ne omat lapsemme paremmin kuin kukaan muu, mutta ehei.
Meillä oli taas tuossa maaliskuun puolessa välissä palaveri koulussa koskien pojan asioita, paikalla oli meidän sossua, kuraattori, psykologi, opettaja, erityisopettaja, pojan yksi avustajista sekä meidän ihana perhetyöntekijämme. Kyllä siellä meinasi itku tulla kun kuunteli niitä asioita, mutta mä pidättelin itkun palaverin loppuun, mä menin city-markettimme vessaan, pistin oven lukkoon, ja se kyynel virta kun kaikki vaan tuli, siis se oli vaan niin järkyttävää miten se tuska vihdoinkin pääsi ulos, onneksi oven takana ei ollut ketään odottamassa tuloa vessaan. Jonkin aikaa siellä olin ja työkaverille itku kurkussa ääniviestiä yritin lässyttää, hänellä on myös erityislapset ja osaa ymmärtää mun tuntemukset, kiitos ihana <3
Poika vihdoinkin pääsi neurologin jonoon kiireellisellä lähetteellä. Mä niin meinasin purskahtaa itkuun taas kun psykologi soitti mulle ja kertoi tämän asian, että vihdoin asiat etenee! Siis oikeesti. Saadaan joku lääke kokeiluun pojalle, jospa se elämä ja koulukin alkais sujumaan edes vähän paremmin.
Poika saa vihdoin apua ongelmiinsa, tuntuu jotenkin niin pahalta että poika oli eskarissa jo, eikä MUA KUUNNELTU, mut nyt vihdoinkin.
Pojan olisi pitänyt jäädä eskariin kasvamaan vielä vuodeksi tai suoraan eskarista ekalle luokalle pienryhmään/erityisluokkaan, mä sanoin eskarin palaverissa tästä, mutta kuunneltiinko mua? No ei kuunneltu.
Pojalla on ainakin käytöshäiriö, ääniyliherkkyys. Ei ymmärrä asioita, sanavarasto on erittäin pieni, ei ole 7-8vuotiaan lapsen tasolla, vaan nuoremman. Ja paljon muuta.
Poika on nyt pienryhmässä 8h viikossa, enempää ei kuulemma voi tarjota, siitä se oli niin pahoillaan se erityis opettaja. Ja sit opettaja sano mulle että hän ei nyt kirjaimellisesti tarkota tätä, mutta poika on erittäin lapsellinen seittemän vuotiaaksi pojaksi. Olisi kuulemma pitänyt jäädä eskariin kasvaa. Mä sanoin siellä et MÄ yritin, mut kukaan ei kuunnellu mua! Mä näytin omat neuropsykologin vastaukset siellä, ja ne on periytyviä. Mä vaan pidättelin itkua siellä, mulla oli niin paha olla, oli niin paha taas kuulla omasta lapsesta kaikkes mitä kuulin. Meidän perhetyö onneks puolusti mua siellä,
Mä kaikesta tästä tottakai syyttänyt itteäni, koska mulla on ongelmia, jotka sitten tottakai piti periytyä myöskin pojalle, mutta ei mua onneksi ole syyllistänyt tästä, tää on vaan mun omassa päässä.
Nyt meillä käy kaksi kertaa viikossa perhetyö, se nähny meidän rutiinit yms kaikki... Kotona on kaikki kunnossa, tietysti nää ongelmat kotoo myös, mutta ruokailut, nukkuminen yms... Sanottu on että mä oon kuulemma ollu tosi vahva ja huomaa miten rakastan lastani, ku haluan apua, suostun palavereihin yms... Ja näkee hyvin miten vahva ja rakastava side mulla ja pojalla on. Meillä on omat jutut pojan kanssa, me nauretaan niille omille jutuille, meillä on hauskaa yhdessä, me itketään joskus myös yhdessä.
Mutta rehellisesti sanottuna, mä en olisi pystynyt tähän kaikkeen yksin, en ilman ammattilaisten apuja. Wilmassa tulee joka ikinen päivä vähintään yksi punainen tuntimerkintä, eli negatiivinen merkintä, usein jopa pahimmassa tapauksessa se 3-4 punaista merkintää. Se on rankkaa, erittäin rankkaa äitinä tämmönen, mutta mä rakastan poikaani kaikesta huolimatta, enkä todellakaan aijo luovuttaa, mä taistelen, taistelen todellakin että nyt saa sen tarvitsemansa avun.
Mä oon nyt tässä kaiken pahan olon aikana tehnyt palapelejä, yhden palapelin jossa oli 1500 palaa ja loput on 1000 palan palapelejä, on niitä nyt tullu tehtyy ainakin viisi kappaletta, ja muutama odottaa vielä tekijäänsä... Se auttaa mua omien ajatusteni kanssa, mä nautin siitä että saan tehdä noita palapelejä. Mukavaa puuhaa, saa muuta ajateltavaa asioihin.
Kenelläkään tämmösiä samanlaisia kokemuksia? Olisi ihan super mahtava kuulla kokemuksia.
Mitä muuta meille kuuluu? Ihan hyvää meille vissiinkin kuuluu, lukuunottamatta kaikkia ongelmia. "iki ihanat" allergia oireet ovat alkaneet jo joku aika sitten, tää on just se syy MIKSI MÄ VIHAAN KEVÄTTÄ ja KESÄÄ. Mä haluan talven ja pakkasta tänne nyt heti, kiitos. :( Tottakai myös allergiat vaivaa poikaa myöskin.
Mä oon tässä viime aikoina hoitanut parhaan ystäväni tyttöjä aika paljon, tytöt oli meillä kaksi viikonloppua peräkkäin yökylässä, tosi siis oli yks viikonloppu välissä, koska oma lapsi oli tukiperheessä, ja silloin kun hän ei ole kotona en myöskään ota yökylä lapsia meille. Nämä kolme rakasta, ihanaa, tärkeetä tyttöä voisi tulla vaikka asumaan meille. Heidän seura on myös mulle erittäin, erittäin tärkeetä. Meillä naapuritkin jo alkaa tottumaan siihen että meillä on näitä ihania pieniä vieraita usein, muutamat naapurit jo saanut tytöiltä halitkin. <3 Terapeuttista olla heidän kanssa, he jaksaa aina piristää mun päivää, ja aina odotan itse että näen heidät taas. <3
Mulla tosissaan oli tuotta 32v synttäritkin maaliskuun ensimmäinen päivä. En kahvitellut ketään tällä kertaa, yksinkertaisesti vaan ei jaksanu alkaa hössöttämään, onnitteluita tuli sitten sitäkin enemmän. Mulle aina tärkeetä on ollut että keitän edes kahvit isovanhemmilleni, sisaruksille sekä vanhemmilleni, mutta nyt vaan ei jotenkin jaksanut miettiä, eikä kyllä ollut oikeesti tarkoitus juhlia mitenkään, mutta kyllä sitä sitten tuli juhlittua naapureitten kanssa meidän taloyhtiön tiloissa. Me juhlittiin siis mun 32v ja Annikan 42v yhteis synttäreitä. Alkoholia, hyvää naposteltavaa ja mikä parasta hyvä seura, vaikka alkuun näyttikin että meni kaikki päin honkia, mutta parani sitten lopulta tunnelma. <3 Kivaa oli loppujen lopuksi, ja olot sen mukaiset, ei herran jumala sentään.
1 kommentti:
Itsekkin olen erityislapsen äiti, ja luojan kiitos ollaan saatu kaikki mahdollinen mitä pitääkin. Pystyn niin hyvin samaistumaan tuohon kun wilma paukkuu kaikkea huonoa, mutta onneksi meillä mennään jo pitkälti toista kuukautta kun on tullut silkkaa positiivista.
Toivon todella, että tekin saatte nyt kaikki mahdolliset avut ja tuet mitä pitääkin, ja että kaikki alkaisi mennä helpommin ja paremmin.! <3
Lähetä kommentti