Esiintymispelko

Mä tulin tänne nyt kirjottaa semmosesta vähän aremmasta asiasta, musta tuntuu todella omituiselta kirjottaa tämmösestä aiheesta, mutta meidän kaksplussan treffien jälkeen mulle tuli ajatus että pakko kirjottaa. Mä kirjotan (maanantaina) tätä alkua nyt hieman tässä sängyssä puhelimen luonnoksiin, että muistan jatkaa tätä tietokoneella.

Kellä kaikilla teillä siellä ruudun toisella puolella on esiintymispelko? Mulla on, oikeesti siis se on ihan kamalaa.

Alkaako kenenkään muun ajatukset harhailemaan, meneekö senat sakasin, alatko änkyttää, alkaako sua hikoiluttaa ja kädet täristä jos sun täytyy suuren ihmis määrän kuullen puhua jotain? Nimittäin mulla kyllä alkaa. Esimerkkeinä tässä nyt voin antaa ala,- yläasteen, päiväkodin vanhempainillat, blogi tapaamiset ynnä muut... Siis mä oon aina ollu tosi ujo ja hiljainen ihminen, mä en paljoo puhu vieraiden ihmisten seurassa, joskus en myöskään tuttujen ihmisten seurassa, tuntuu jotenkin että kärsin siitä, mutten tietenkään osaa sanoa miten muka kärsin. Mutta jotkut mulle on monesti huomauttanut asiasta, että miksi olen hiljaa, miksi en osallistu keskusteluihin, olenko aina näin hiljainen.. 
Viimeksi blogi tapahtumassa sain kuulla "oletko sä aina näin hiljainen?" ja ystävältäni oon kuullu "miks oot aina niin hiljainen?" Mä en siis todellakaan oo koskaan loukkaantunut näistä sanoista, en eieiei. :) Mutta en tiedä mistä se johtuu, en osaa vain tulla mukaan keskusteluihin niinkuin ne muut ihmiset. Mä oon humalassa ehkä vähän avoimempi ja puheliaampi, sillon saatan puhua pulputtaa paljonkin, mutta sillonkin mä avaudun menneisyydestä ja niistä aroista asioista. Mä kyllä vastaan toki jos multa kysytään jotain, yksi bloggaaja tuli mulle puhumaan helsingissä ja kyselemään kaikkea, oli kivaa jutella :)

Ja sitten koulussa kun olin vielä, mulla oli kauhea pelko aina siitä että joudun lukee ääneen luokalleni tai muille ihmisille. Mä aina ilmotin heti että mähän muuten en sitten lue tunneilla mitään, en koskaan, mun ei tarvinnut, koska en halunnut enkä uskaltanut. Mä tein ysi luokalla kokeet avustajan kanssa, koska mä en ymmärtänyt niistä mitään, mä luin kokeisiin mutta en ymmärtänyt lukemaani. Mä sain kokeista nelosta, vitosta ja kutosta. Mä pääsin yläasteenkin varmaan säälistä läpi. Kaikki missä oon käynyt, nuorempana kävin kokkikerhoa, tyttökerhoa ja niissäkin tuotti ongelmaa, niissä mä kyllä puhuin ja pälpätin, mutta vähän. Mulla menee vaan aina senat sakasin ja tärinä alkaa, tuska hiki nousee. :(
Ja nyt ku oli viimeksi päiväkodissa yhteinen vanhempain ilta... En tiennyt etukäteen että pitää puhua ääneen kaikkien kuullen. Sain kuulla vasta kun oli alkanut, että täytyy kertoa kuka on, lapsen nimi, ja ikä, missä ryhmässä on ja kauan ollut päikyssä, mä taas paniikissa odottelin vuoroani, kunnes tuli ja mä kattoin Leevin oma hoitajaa suoraan koko aika kun mä puhuin, mä sössötin ja änkytin, hikeä pukkas ja kädet tärisi. Mutta selvisin lopulta. Se on tiiättekö todella noloo aina noissa tilanteissa olla. Ja nyt varmaan joku tulee mulle sanomaan että miksi mä en kieltäydy niistä tilanteista tai että pisät vaan olla rento ja ajatella että "hyvin se menee...", muttako joskus on tilanteita joista ei voi kieltäytyä ja en mä ainakaan voi ajatella että hyvin se menee, koska tiedän että ei mene, koska mulla se pelko on aina ollut, ja varmasti tulee olemaankin... Tää ongelma tuottaa oikeesti mulle ongelmia melkeen joka päivä, en sano että joka paikassa, mutta melkein. En uskalla avata suutani koskaan missä pitäisi se avata. 

Mä oon aina ollut semmonen että rakastan lapsia ylikainen, ja oon ollut lohjalla töissä viidessä päiväkodissa ja niissä on myös tuottanut ongelmia :( Mä oon hiljaa vaan, kun en uskalla sanoa mitään. Mä kyl komensin lapsia jos tarve vaati, mutta muuten olin hiljaanen hissukka. Lapset aina hirman ihmetteli kun olen vain hiljaa enkä puhu mitään. Joskus ne jopa kyseli että miksi sä olet aina niin hiljaa, en osannut koskaan mitään fiksua heille vastata, huvittavaa. Aikuinen ihminen ja tämmösen ongelman kanssa kamppailee... 
Nykyisessä työpaikassani olen hiljaanen, mutta en läheskään niin hiljaanen mitä olin esim jyskissä, päiväkodeissa tai siivoustöissä. Meillä on tuolla töissä niin hauskaa, naurua riittää ihan joka päivä, semmosta päivää ei olekkaan kun me ei siellä naureta ihan ääneen kunnolla. Niin ihana työilmapiiri ja kaikki, parempaa ei oikeesti voi olla. :)
Onko täällä ketään joka kamppailee tämän saman asian kanssa? Mä en halua oikeesti olla ainoa maailmassa... 

Jotenkin hassua kirjottaa tämmösestä aiheesta tänne, yleensä mä vaan toistan asioista aina vaan. Ehkä tää on vähän vaihtelua näihin mun muihin teksteihin verrattuna. Tätä oli tosi mielenkiintosta kirjottaa, oikeesti :D

Seuraavaksi sitten vähän hoploppia ja Leevin helsinki sairaala reissua, ja kevätjuhla asiaa... :)

Mitä te ajattelette tästä mun aiheesta? :)