Löysin eilen netistä yhden viisaan kuvan jonka takia mieleeni tuli että voisin kirjoittaa blogiini aiheesta masennus.
Masennus on sairaus, jota ei koskaa pitäisi vähätellä taikka häpeä. Masennus on vakava sairaus. Masennukseen sairastuneita ihmisiä on maailmassa paljon, ihan uskomattoman paljon. Moni ihminen ei tiedä että sairastaa edes masennusta taikka sitten ei vain halua sitä tietää. Mä tunnen monia masentuneita ihmisiä, mun muutama serkku ja muutama ystävä on sairastunut vakavaan masennukseen, mutta pikku hiljaa sieltä parantamassa, jotkut jopa niin pahasti masentuneita ollut että ovat sairaalassa asti joutuneet olemaan, ja nyt elävät onnellista elämää puolisoiden kanssa.
Itselläni todettiin masennus kohta vuosi sitten ja olen erittäin tyytyväinen että osasin hakea siihen apua, koska ilman apua en tiedä missä olisin nyt. Muistan sen kuin eilisen päivän kun kävin terveydenhoitajan luona puhumassa asioita, kunnes se tätikysyi multa että olenko masentunut, kerroin että en tiedä ja aloin itkemään, se oli kauheeta. Sitten hän sanoi mulle että vaikutan kauhean surulliselta ja yksinäiseltä, no sitä mä olenkin aika paljon. Ensimmäinen ihminen kelle kerroin masennuksesta, oli Hanne. En tiedä miksi juuri hän, mutta tuntu jotenkin luonnolliselta kertoa ensimmäisenä Hannelle tommosta. Hanne on ollut joskus mun tukena ja turvana niin isosti. Ollaan oltu parhaat ystävät vuosia mutta emme enää, Hanne oli mun tukena synnytyksessä, Hanne on myös poikani kummitäti. Vaikka emme ole juurikaan tekemissä enää, mietin usein meidän yhteisiä aikoja hymyillen ja kaikkea muuta mitä siihen liittyy. Hanne ymmärsi mun masennuksen heti, ei tuominut mua, eikä mitään muutakaan.
Pääsin psykiatrin luokse puhumaan asioista, se meni itkien. Tehtiin masennus testi, sain valtavan suuret pisteet siinä. Vakava masennus siitä sitten tuli. Me juteltiin asioista mun menneisyydestä, Leevin vauva ajasta ja siitä kun jäin yksin mahan kanssa. Vaikka itseppähän sen päätöksen tein että lapsen yksinään pidin, oma vika. Kerroin että muhun sattuu, sattuu eniten se kun Leevi kyselee missä hänen isi on, miksi hänellä ei ole isiä, ja muilla on. Sattuu. Hän kysyi multa, että kadunko yhtään että Leevin päätin yksin pitää, en aluksi osannut siihen vastata, kunnes muutaman kyyneleen verran kerroin että mua ei Leevi kaduta yhtään, päinvastoin. Mua harmittaa Leevin isän kanssa menetetty ystävyys. Leevi on parasta mitä mulla on.
Mä usein kuulen ne sanat äiti mä rakastan sua, silloin mä tajuan sen että mitä mulla on, ja sen minkä takia mun kannattaa edes yrittää tätä elämää.
Kerroin että olen viillellyt nuorempana ranteisiin, olen juonut alkoholia liikaa, ja kaikkea muuta, se kuulemma oli sitä että purkasin mun ahdistusta viiltelyyn ja alkoholiin, joskus se olikin varmasti sitä, että sain viinasta sen rauhan mun sisälle, mutta oli myös niitäkin hetkiä jolloin pidin vain hauskaa, kuukausien ryyppy putkesta, jonka suskin kanssa yhdessä koettiin, meni ihan täysin överiks mutta hauskaa meillä oli, todellakin. Kerroin lastensuojelu ilmoituksista mitä meistä tehtiin ja kaikesta muusta pahasta, mitä oli tapahtunut, kuinka paljon ne ilmotukset muhun sattu!!
Mulla elämässä on ystäviä, ystäviä joihin luotan, joille puhun asioista pelkäämättä että he kertovat eteenpäin, mutta joskus pidän pahan olon sisälläni ja meinaan räjähtää. Itken liikaa, itken usein itseni uneen. Mulla on painon kanssa ongelmia, se on osa masennusta. En saa aikaiseksi pudottaa painoa, vaikka pitäisi, mulla ei voimavarat tällä hetkellä riitä siihen.
Se puolitoistatuntia meni melkeinpä siinä kun itkin, mulla oli niin paha olla, tuntui että olin ihan yksin, kukaan ei kuunnellut mua, kellään ei ollut mulle aikaa, kaikilla oli ne omat perheet ja puolisot, minä olin yksin pienen lapsen kanssa. Kerroin myös mun nukkumisesta, että en saa nukuttua ja nukahdan aamuyöstä vasta. Kerroin myös että mietin liikaa kaikkia asioita, mietin liikaa menneisyyttä, entistä poikaystävää, kihlattuani. Meidän ero on satuttanut mua enemmän kun osasin arvata, vaikka se oli helpotus että erottiin. En saanut hyvästellä, en saanut sanoa moi, koita pärjätä, kun hän lähti ja muutti pois. Hän vain lähti. Olen onnellinen hänen puolestaan nytten, hänellä on toivottavasti hyvä elämä nyt. Mietin myöskin lapseni isää, liikaa. Pitäisi vain unohtaa, mutta en mä voi, en vaan voi. Psykiatri sanoi että mun ei tarvitse ikinä unohtaa, ei ikinä. Heidän ansiosta mulla on ihania muistoja, ja mulla on ihminen joka mua rakastaa enemmän kuin kukaan muu, nimittäin Leevi.
Masennus, ja se että voin usein pahoin, ei näy päälle, osaan esittää iloista ja onnellista ihmistä. On päiviä jolloin voin hyvin, on Päiviä jolloin olen surullinen ja mielimaassa. Vaikka olen masentunut, koskaan mulla ei ole ollut mielessä tappaa itseni, ei nyt eikä ikinä ennenkään, vaikka olisikin kuin paha olla. Niinkin jollain masentuneita on mielessä tappaminen taikka muuten satuttanut.
Menin työvoimatoimistoon, siellä kaksi tosi mukavaa tätiä ottivat mua vastaan, kerroin asioista, kerroin että haluaisin tehdä jotain. Mulla oli masennus lääkitys, pystyin taas nukkumaan, olin iloinen. Mulle ehdotettiin mahis taloa ja olin ensin että en mä sinne halua, en tykkäisi kuitenkaan, sovittiin että käydään siellä tutustumassa, no olin kuitenkin ihan intoa täynnä menossa, kävelin maksjoelle. Paikassa otettiin mut vastaan hyvin. Heti siellä oli työntekijät esittelemässä paikkoja ja itseensä, olin intoa täynnä. Pääsin sitten sinne kuntouttavaan työtoimintaan. Ja nytte olen ollut siellä puolivuotta ja musta tuntuu hyvältä, olen jopa ollut ihastunut täyttä päätäni yhteen mahis laiseen tai entiseen semmosen. Mieli toki on maassa edelleen asiasta, mutta tää paikka on paras, mä tykkään olla, en ihan heti lähde pois. On ihana mennä paikkaan jossa mut otetaan vastaan hyvin, on ihana aamulla mennä sinne kun heti kysytään että mites on viikko mennyt, mitä kuuluu, tai muuta. Olen saanut myös pomoiltamme paljon kehuja siellä, oon iloinen. Ne ihmiset siellä on ihan parhaita, ja muutama entinen ihminen myöskin. Pelkäsin elokuussa että entä jos en saa jatkoa, mutta pelkoni oli turhaa, koska tietysti sain, ja kuulin että eivät musta ihan hevin luovu, koska tarvitsevat mua siellä. En olisi ikinä uskonut että tykkään ja viihdyn paikasta näin paljon. Mä olen jo osa sitä jengiä, tuntuu kuin menisin kotiin aamuisin kun menen sinne. <3
Nykyään, nykytila on ihan suhtkoht hyvä, mielimaassa ja surullinen, saan nukuttua nytten ja töissä menee hyvin. :) Nyt olen oppinut sen, että masennukseen saa useimmiten apua jos vaan haluaa. Ketään ei jätetä hoitojen ulkopuolelle. Kannattaa uskaltaa myöntää itselleen jos on mielimaassa ja masentunut! Juttelu apua saa useimmiten kun vaan pyytää. Yksinään ei pidä jäädä murehtimaan asioita. Mä olen ylpeä kaikista ihmisistä, jotka hakevat apua masennukseen. :)
Tämä tästä tänää, katsotaan seuraavaa aihetta mistä kirjotan. :)
4 kommenttia:
Rohkea kirjoitus Heidi! Tsemppiä <3
Hyvä, että sait apua masennukseesi. <3 Tsemppiä jatkoon!
Hyvä, että olet pyytänyt apua :) tsemppiä!
Kiitos naiset <3 <3 :)
Lähetä kommentti