Kuulumisia

Usein kirjotetaan tai mä kirjotan siitä etä mitä MEILLE kuuluu, mutta nyt haluan kirjottaa siitä että mitä MULLE oikeesti kuuluu.

Eli mitä mulle sitten oikeestaan kuuluukaan? Itseasiassa jos olen rehellinen, olen aika puhki, en jaksa ees kodista pitää huolta kunnolla, roskia siellä, roskia täällä, tavarat hujan hajan siellä, täällä ja tuolla. Herään arkiaamuisin kuudelta töihin, palaan sieltä klo 12.30 ja klo 15.00 menen hakemaan poikaa päiväkodissa, yleensä istun tuon välin ulkona, koska muuten nukahtaisin kotona, koska oon ihan poikki, kotiin päiväkodilta en jaksa tehdä yleenä enään muutakun jotain pientä ruokaa ja sitten iltapala ja nukkumaan aikasin.

Kaikki yleensä multa kysyy että mitä Leeville kuuluu tai että mitä TEILLE kuuluu, koskaan kukaan ei kysy että mitä mulle kuuluu. Voin sanoa että se tuntuu aika pahalta. Meidän perhetyöntekijä kysyy usein että mitä sulle kuuluu, kaksi mun ystävää kysyy että mitä sulle kuuluu, siihen ne oikeestaan sitten jääkin. Mä jaksan huolehtia Leevistä, jaksan leikkiä ja olla se johon turvautua. Mutta mäkin oon vaan ihminen, mullakin on oma elämä vaikka olenkin äiti, yksinhuoltaja äiti. Mä en koe enään että olisin yksinäinen, mulla on rakkaita ystäviä mun ympärillä. Mä korjaan pojalle sen isä hahmon, vaikka en olekkaan mies. Me ollaan tukiperhe jonossa oltu jo reilu vuosi, mä toivon oikeesti että me saataisiin se pianpian. Musta tuntuu että ei kukaan oikeesti tajua tai ymmärrä miten paha olla mulla on. Mä oon iloinen ja positiivinen kun olen muualla kuin kotona, mutta todellisuus on se mitä tässä nyt kirjotan. Rakastan mun poikaa eniten maailmassa, mutta joskus vaan tuntuu että kumpa se olisi se kiltti kuten naapurin pikku kalle ja tottelis eikä aina pistäis vastaan joka helkutin asialle.

Joku aika sitten mulla oli palaveri, missä oli mun psykiatri, mun työkkäri täti, perhetyöntekijä ja sossu. Ne taisi oikeesti tajuta mitä mä käyn läpi, miten mä voin ja jaksan. Mun piti varata aika lääkärille mun käsien ihottuman takia, lääkärille että kattotaan mikäs mahtaa olla mun työkunto tällä hetkellä ja sitten masennuksen takia lääkäri aika. Kävin lääkärillä masennuksen takia, vaihdettiin lääkitystä, edellisestä ei ollut juurikaan apua, paitsi että saan nukuttua iltaisin. Mä taistelen nykyään lähes joka aamu että nousen sinne töihin, tuntuu että en jaksais enään, viihdyn siellä todella hyvin. Ihmiset siellä on mulle todella tärkeitä jokainen, jotkut enemmän tärkeitä ja jotkut vähemmän tärkeitä. 

Mulla vaihdettiin nyt lääke uuteen ja paljon isommalla annoksella 175mg lääkitys nytten kun edellinen oli 30mg. Jospa tää auttaisi vähän ja alkaisin taas jaksamaan ja voimaan hyvin. 

Haluaisin tähän samaan postaukseen kirjoittaa vähän tuntemuksia ja ajatuksia yhdestä asiasta. Lauantai iltana kävimme ystäväni kanssa kaupassa ja hyllyjen takaa tulee mies, mies joka sai mun kädet tärisemään ja ajatukseni ihan sekaisin, Leevin isä. Hän oli Lohjalla juhlimassa syntymäpäiviänsä ystäviensä kanssa. Oikeasti tuli niin huono fiilis tästä tapahtuneesta, en saanut edes kunnolla nukutuksi. Mietin vain että miksi juuri häneen meidän piti törmätä, miksi miksi? Selitin kotona Leeville kuka kyseinen mies oli, kun kovasti kyseli että kuka hän oli ja että oliko hän isi, olin rehellinen pojalle. Poika alkoi lopulta itkemään ja mietti pitkään että miksi isi ei tullut sanomaan hänelle moi ja halannut. En osannut enään vastata pojan kysymyksiin ja aloin itkemään itsekkin. Seuraavana päivänä mä päätin kirjoittaa hänelle facebookissa viestin. Juttelimme pitkään, monta tuntia asioista. Kerroin hänelle suoraan tunteeni, miltä musta ja pojasta oikeasti tuntui hänet nähdessään. Hän näki poikansa ensimmäistä kertaa ilmi elävänä. Yritin häneltä kysellä että herättikö yhtään mitään tunteita kun näki ensimmäistä kertaa poikansa ilmi elävänä, muttei kuulemma herättänyt. Hän yllättyi siitä että miksi en vihaa häntä ja ole katkera, mä olin vihainen ja olin katkera, mutten mä enään ole. Olin pitkään vihainen ja katkera. En jotenkin enään osaa olla. Häntä mä edelleen rakastan ja kaipaan kovasti. Vaikka en enään hänen kanssaan tahtoisi elää ja olla se onnellinen perhe. Mä hetken jo ehtisin kuvitella ja elättelin pieniä toiveita että ehkä hän tahtoisi tulla pieneksi osaksi pienen pojan elämään, muttei hän tahtonut. Pettysin kovasti. Mä kerroin hänelle että kunnioitan edelleen hänen päätöstään ja annan hänen taas olla rauhassa. 
Kirjotin hänelle "ja muista sä se, että aina saat kirjottaa mulle jos susta siltä tuntuu, tiiät että sun poika kaipaa sua joka ikinen päivä, kyselee kysymyksiä. Saat tulla moikkaamaan jos susta siltä joskus tuntuu. Mutta mä haluan että se tapahtuu MUN kautta, eikä kenenkään yhteisen kaverin kautta! <3" Hän vastasi että "mä muistan ton." 

Oikeesti mulle tuli taas niin paha olla tuon takia, en kestä tätä, en tiiä miten kohta enään osaan selittää pojalle nämä asiat silleen että hän oikeasti ymmärtäisi. :( 

Mutta tämä tästä tänään, kirjottelen taas.

<3 Heiduska