Mitä meille kuuluu?

Mä tossa jokunen aika sitten kirjotin tästä aiheesta tänne, mutta nyt on tullut hieman lisä tietoa asioista.

Mä oon niin kiitollinen ihmisistä meidän elämässä. Mä en tiedä miten mä oon jaksanut nämä vuodet, nämä kaikki vuodet jolloin olen yrittänyt saada lapselleni apua, mutta kaikki ongelma on pistetty vain uhman piikkiin, käytiin jopa joskus muutamia vuosia sitten perheneuvolassa, ja sieltä passitettiin nauraen kotiin meidät. Se on kumma juttu että nykypäivänä meitä vanhempia ei kuunnella, vaikka me jos ketkä tunnemme ne omat lapsemme paremmin kuin kukaan muu, mutta ehei. 
Meillä oli taas tuossa maaliskuun puolessa välissä palaveri koulussa koskien pojan asioita, paikalla oli meidän sossua, kuraattori, psykologi, opettaja, erityisopettaja, pojan yksi avustajista sekä meidän ihana perhetyöntekijämme. Kyllä siellä meinasi itku tulla kun kuunteli niitä asioita, mutta mä pidättelin itkun palaverin loppuun, mä menin city-markettimme vessaan, pistin oven lukkoon, ja se kyynel virta kun kaikki vaan tuli, siis se oli vaan niin järkyttävää miten se tuska vihdoinkin pääsi ulos, onneksi oven takana ei ollut ketään odottamassa tuloa vessaan. Jonkin aikaa siellä olin ja työkaverille itku kurkussa ääniviestiä yritin lässyttää, hänellä on myös erityislapset ja osaa ymmärtää mun tuntemukset, kiitos ihana <3

Poika vihdoinkin pääsi neurologin jonoon kiireellisellä lähetteellä. Mä niin meinasin purskahtaa itkuun taas kun psykologi soitti mulle ja kertoi tämän asian, että vihdoin asiat etenee! Siis oikeesti. Saadaan joku lääke kokeiluun pojalle, jospa se elämä ja koulukin alkais sujumaan edes vähän paremmin. 

Poika saa vihdoin apua ongelmiinsa, tuntuu jotenkin niin pahalta että poika oli eskarissa jo, eikä MUA KUUNNELTU, mut nyt vihdoinkin.
Pojan olisi pitänyt jäädä eskariin kasvamaan vielä vuodeksi tai suoraan eskarista ekalle luokalle pienryhmään/erityisluokkaan, mä sanoin eskarin palaverissa tästä, mutta kuunneltiinko mua? No ei kuunneltu. 

Pojalla on ainakin käytöshäiriö, ääniyliherkkyys. Ei ymmärrä asioita, sanavarasto on erittäin pieni, ei ole 7-8vuotiaan lapsen tasolla, vaan nuoremman. Ja paljon muuta.
Poika on nyt pienryhmässä 8h viikossa, enempää ei kuulemma voi tarjota, siitä se oli niin pahoillaan se erityis opettaja. Ja sit opettaja sano mulle että hän ei nyt kirjaimellisesti tarkota tätä, mutta poika on erittäin lapsellinen seittemän vuotiaaksi pojaksi. Olisi kuulemma pitänyt jäädä eskariin kasvaa. Mä sanoin siellä et MÄ yritin, mut kukaan ei kuunnellu mua! Mä näytin omat neuropsykologin vastaukset siellä, ja ne on periytyviä. Mä vaan pidättelin itkua siellä, mulla oli niin paha olla, oli niin paha taas kuulla omasta lapsesta kaikkes mitä kuulin. Meidän perhetyö onneks puolusti mua  siellä, 

Mä kaikesta tästä tottakai syyttänyt itteäni, koska mulla on ongelmia, jotka sitten tottakai piti periytyä myöskin pojalle, mutta ei mua onneksi ole syyllistänyt tästä, tää on vaan mun omassa päässä.
Nyt meillä käy kaksi kertaa viikossa perhetyö, se nähny meidän rutiinit yms kaikki... Kotona on kaikki kunnossa, tietysti nää ongelmat kotoo myös, mutta ruokailut, nukkuminen yms... Sanottu on että mä oon kuulemma ollu tosi vahva ja huomaa miten rakastan lastani, ku haluan apua, suostun palavereihin yms... Ja näkee hyvin miten vahva ja rakastava side mulla ja pojalla on. Meillä on omat jutut pojan kanssa, me nauretaan niille omille jutuille, meillä on hauskaa yhdessä, me itketään joskus myös yhdessä.

Mutta rehellisesti sanottuna, mä en olisi pystynyt tähän kaikkeen yksin, en ilman ammattilaisten apuja. Wilmassa tulee joka ikinen päivä vähintään yksi punainen tuntimerkintä, eli negatiivinen merkintä, usein jopa pahimmassa tapauksessa se 3-4 punaista merkintää. Se on rankkaa, erittäin rankkaa äitinä tämmönen, mutta mä rakastan poikaani kaikesta huolimatta, enkä todellakaan aijo luovuttaa, mä taistelen, taistelen todellakin että nyt saa sen tarvitsemansa avun. 

Mä oon nyt tässä kaiken pahan olon aikana tehnyt palapelejä, yhden palapelin jossa oli 1500 palaa ja loput on 1000 palan palapelejä, on niitä nyt tullu tehtyy ainakin viisi kappaletta, ja muutama odottaa vielä tekijäänsä... Se auttaa mua omien ajatusteni kanssa, mä nautin siitä että saan tehdä noita palapelejä. Mukavaa puuhaa, saa muuta ajateltavaa asioihin.

Kenelläkään tämmösiä samanlaisia kokemuksia? Olisi ihan super mahtava kuulla kokemuksia.

Mitä muuta meille kuuluu? Ihan hyvää meille vissiinkin kuuluu, lukuunottamatta kaikkia ongelmia. "iki ihanat" allergia oireet ovat alkaneet jo joku aika sitten, tää on just se syy MIKSI MÄ VIHAAN KEVÄTTÄ ja KESÄÄ. Mä haluan talven ja pakkasta tänne nyt heti, kiitos. :( Tottakai myös allergiat vaivaa poikaa myöskin. 
Mä oon tässä viime aikoina hoitanut parhaan ystäväni tyttöjä aika paljon, tytöt oli meillä kaksi viikonloppua peräkkäin yökylässä, tosi siis oli yks viikonloppu välissä, koska oma lapsi oli tukiperheessä, ja silloin kun hän ei ole kotona en myöskään ota yökylä lapsia meille. Nämä kolme rakasta, ihanaa, tärkeetä tyttöä voisi tulla vaikka asumaan meille. Heidän seura on myös mulle erittäin, erittäin tärkeetä. Meillä naapuritkin jo alkaa tottumaan siihen että meillä on näitä ihania pieniä vieraita usein, muutamat naapurit jo saanut tytöiltä halitkin. <3 Terapeuttista olla heidän kanssa, he jaksaa aina piristää mun päivää, ja aina odotan itse että näen heidät taas. <3 

Mulla tosissaan oli tuotta 32v synttäritkin maaliskuun ensimmäinen päivä. En kahvitellut ketään tällä kertaa, yksinkertaisesti vaan ei jaksanu alkaa hössöttämään, onnitteluita tuli sitten sitäkin enemmän. Mulle aina tärkeetä on ollut että keitän edes kahvit isovanhemmilleni, sisaruksille sekä vanhemmilleni, mutta nyt vaan ei jotenkin jaksanut miettiä, eikä kyllä ollut oikeesti tarkoitus juhlia mitenkään, mutta kyllä sitä sitten tuli juhlittua naapureitten kanssa meidän taloyhtiön tiloissa. Me juhlittiin siis mun 32v ja Annikan 42v yhteis synttäreitä. Alkoholia, hyvää naposteltavaa ja mikä parasta hyvä seura, vaikka alkuun näyttikin että meni kaikki päin honkia, mutta parani sitten lopulta tunnelma. <3 Kivaa oli loppujen lopuksi, ja olot sen mukaiset, ei herran jumala sentään. 

Disney on ice 2019

Mulle tuli ilmoitus yhtenä päivänä että naapurin täti oli laittanut neljä lippua myyntiin paikkakuntamme face kirpputorille, ja mä sitten tottakai varasin ne ittelleni, koska ajattelin että voisi mennä sinne poikani sekä joidenkin muiden kanssa. Emme poikani kanssa koskaan ennen olleet käyneet Hartwall arenalla, eikä varsinkaan kyseisessä tapahtumassa. Noh, meidän piti mennä ensin meidän hämeenlinnalaisten ystävien kanssa, mutta he eivät päässeet sitten mukaan. Meinas jo paniikki iskeä, kun tuntui että kukaan ei halua, kukaan ei jaksa, kukaan ei suostunut lähtemään meidän mukaamme, mutta sitten me saatiin lopulta meidän seuraksi Leevin (pikku)serkku N sekä hänen mamma. Meillä oli kyllä hauskaa siellä, me aikuiset tykättiin ja lapsetkin tykkäsivät.

Heti ovista sisälle mentäessä siellä oli ihanat myyjät, ainoa miinus puoli siinä oli että kukaan heistä ei puhunut suomea, ja mä en ymmärrä mitään englannista, joten oli todella hankala ostaa mitään kun ei ymmärtänyt, mutta lopulta saatiin ostettua sieltä mitä lapset tahtoivat, toki ei ihan kaikkea. Mutta Leevi tahtoi buzz:in sekä viirin muistoksi, viiri maksoi 6e ja buzz maksoi 18e. Sitten ostettiin jäätelöt, popcorneja sekä juotavaa. 

Mun mielestä oli aivan ihanaa nähdä noita disney hahmoja, siis niin mahtavaa. Ens vuonna voisi kyllä mennä ehdottomasti uudestaan tuonne. Oli kyllä mahtava kokemus kokonaisuudessaan. Illan päätteeksi käytiin vielä iltapalalla mäkkärissä, jep jep terveelliset iltapalat meillä ;)

Nyt annetaan kuvien puhua puolestaan... 

Onko kukaan muu käyneet lasten kanssa koskaan disney on ice tapahtumassa?

Puhutaan tänään vähän....

...Ulkonäkö asioista sekä seksistä.

Tiedättekö sen tunteen kun katsot peiliin ja sua alkaa kuvottaa, sulle tulee paha olo kun näet oman vartalon sekä omat kasvot peilistä? Mä tiedän sen tunteen. Mä oon aina ennen ollut tyytyväinen vartalooni ja ulkonäköön, paitsi nytten en oo ollut useampaan vuoteen. Ja kyllä, kyllä tiedän sen että on oma vika miltä näyttää. Mutta helppo se on sanoa ulkopuolisena. 

Katselin vanhoja valokuvia ja tajusin kuinka paljon sitä on vuosien varrella turvonnutkaan. Turposin kun seurustelin, mutta painoin kuitenkin paljon vähemmän raskausviikoilla 42+ kuin mitä painan esimerkiksi nytten. Huomasin että vuonna 2011 vielä jaksoin meikkaa ja panostaa miltä mä näytän kun lähden ulos, mutta nyt... Nyt on ihan sama lähenkö pieruverkkareissa ja hupparissa ulos ilman meikkiä. Ei mua kukaan kattele kuitenkaan.

Mä painoin alle 18vuotiaana sen alle 50kiloa reilusti.

Mä en sano etteikö suuri kokoiset ihmiset voisi olla kauniita, mutta mä en koe omaa vartalooni omaksi. En oo kokenut enään muutamiin vuosiin. Kun mulle diagnosoitiin masennus, sain ensimmäiset masennuslääkkeet jotka olivat täysi susi, ne toi mulle nämä kilot ja turvotuksen. Todellakaan en voi täysin niitä lääkkeitä syyttää, mutta suurin ja osa syy olivat ne lääkkeet, söin niitä tosi pitkään, kunnes ne lääkkeet vaihdettiin toisiin lääkkeisiin, ne olivat huomattavasti paremmat, nykyisiä lääkkeitä syön vieläkin. 

Mä oon huomannut että mulla on kaikki halut mennyt ihan pois kokonaan, kaikki puhuu kuinka heillä on niin ihana seksi elämä, mutta mitä mulla on? Pelkkää inhoa itteäni kohtaan. Tosin, haluttomuus mulla on ollut jo vuosia muutenkin, mutta kyllä sitä seksiä on tullut harrastettua, onhan mulla pieni poika todisteena. Silloin ennen kuin aloin odottamaan poikaani, nautin siitä kyseisestä asiasta. Muttakun turposin tyystin, mua on vaan kuvottanut ajatuskin asiasta. Mulle seksi ei oo koskaan ollut semmonen asia että pakko saada nyt heti tai tuun hulluks, ei koskaan. Useimmilla kavereillani on juuri se että pakko saada nytheti. Kyllä mä sitä harrastaa voin, jos olen parisuhteessa, sittenun olen itse siihen valmis ja kun luotan mun kumppaniin, muttei se mulle oo pakollista. Mä en oo parisuhteessa ollut sitten syksyn 2010 jälkeen, ja jotenkin tuntuu etten edes halua ketään, on niin paljon ollut sydänsuruja etten tiedä jaksaisinko enään sitä. Mä olen ollut ilman läheisyyttä ja seksiä syksystä 2010 lähtien, useemmat mun kavereista ei ymmärrä miten mä oon kestänyt kaikki nämä vuodet sen, he eivät pystyisi olemaan ilman, mutta mulle aluksi oli tottakai vaikeeta, mutta vuosien varrella kun on tottunut ja turvonnut niin paljon, etten enään edes kehtaisi. Ne riippurinnat ja järkyttävän kokoinen vatsa, ehei, en voisi kuvitellakkaan että olisin jonkun miehen kanssa tämännäköisenä.

Mä voisin ihan hyvin seurustella seksittömässä parisuhteessa, mutta se mies tuskin ei pystyisi siihen. En tiedä, en tiedä miksi mulle koskaan seksi ei oo ollu se pakko asia, mua ei vaan kiinnosta juurikaan kyseinen asia paljookaan. Olen miettinyt paljon että olenkohan ainoa ihminen maailmassa joka näin ajattelee, ettei se seksi pitäisi olla parisuhteessa se tärkein asia ja ettei mua itseäni henkilökohtaisesti se juurikaan kiinnosta? Mä olen nyt 31vuotias ja mulla on ollut elämässäni tasan kaksi seksikumppania, ajatelkaa vaan kaksi. 

Mulle se seksi on vähän semmonen asia, että ei kenen tahansa kanssa, ei kenelle tahansa. Se on parisuhteessa oleva asia. Ehkä, kun oon itse luonteeltani niin arka, ujo, hiljainen ihminen, että sen takia se ei vaan oo se "mun juttu", en tiedä mitä tähän enään muuta sanoa...

Mulla ei ole mitään pakonomaista tunnetta että pakko saada mies, pakko päästä parisuhteeseen, mutta olen kohta jo 32vuotias ja olen yksin, tuntuu että kaikki kaverit seurustelee onnellisesti ja meikäläinen vaan vieläkin sinkkuna pienen pojan kanssa. En tietenkään halua miestä vaan sen takia kun muillakin on, enkä mä tällä hetkellä muutenkaan ehkä sitä niin haluakkaan, mä viihdyn olla yksin, viihdyn yksin olosta ja kaikesta muustakin, saan päättää elämästäni ihan yksin ilman selityksiä kenellekkään. Mulla riittää nyt menee kaikki energia Leevin asioihin, että saan poikani asiat kuntoon nytten. 

Näistä mun ajatuksista seksiä kohtaan ei tiedä läheskään kukaan mun läheinen, jotkut tietää ja suurin osa ei tiedä, mä en näe sitä silleen että mun pitäisi näistä asioista mennä avautumaan kellekkään, jos en näe sitä tärkeenä avautua asiasta. Kyllä seksistä tulee muuten vain puhuttua kavereitten ja VARSINKIN työkavereitten kanssa, muttei he tiedä mun asioista kunnolla, jotkut kyllä tiettävät töissä että olen ollut kahdeksan vuotta ilman läheisyyttä ja ilman sitä seksiä. Ja jotkut kauhistelevat asiaa, mutta se on mun asiani, ei heidän asia. 

Että moikka vaan sukulaiset ja muut tutut jotka tätä sattuu lukemaan.... :)

Kyllä mä tiedän että jotkut pitää mua nättinä ja sanovatkin sitä joskus, mutta mä en itse näe sitä silleen että olisin nätti, en todellakaan. Kyllä suurikokoiset ihmiset voivat olla kauniita, tunnen monta suurikokoista ihmistä jotka mielestäni ovat kauniita ihmisiä, mutta en itse viihdy tässä vartalossani. 

Mun haaveena on ollut tyttö sekä poika lapsi, mutta olen yli kolmekymppinen, joten ne haaveet on kuopattu jo maanalle. Vaikka olenkin nuori vielä, niin en silti enään halua lapsia.

Kyllä mulla puhelimesta löytyy tinder sekä hot or not sovellukset, mutta musta vaan tuntuu että siellä on niitä seksinkerjääjiä ainoastaan, tai sitten vaan on helvetin huono tuuri käynyt mulle. Mäkun tahtoisin tutustua ihan rauhassa, mitään kiirettä ei pitäisi olla, katsoa tullaanko toimeen, tulevatko poikani ja hän toimeen. Mutta ei, kaikki pitäisi saada heti ja nyt. Kyllä mä tunnen ihmisiä jotka oikeesti ovat löytäneet sen elämänsä rakkauden tinderin kautta, ovat naimisissa ja ovat saaneet lapsia. Ja heidän puolesta olenkin onnellinen.

Jotkut sanovat että laihduta tai että kyllä asialle pystyy tekemään jotain, jos haluaa saada painoa alespäin. Totta, kyllä tuo on totta, mutta kun ei pysty, siihen ei pysty vaan yksinkertaisesti. Mun vaaka lukema on ollut joskus reilusti yli 135kg muttei se enään onneksi ole enään noin paljoo. On siis tullut paljon alespäin vaakalukema, mutta siltikin lukema on vielä se kolminumeroinen.

Sokerikoukussa on ihan hirveetä olla, jos ei sitä karkkia tai herkkuja ole, se tietää sitä että on aivan hirveät vieroitusoireet, sitä ei kestä. Se suklaa ja ne sipsit on vaan niin hyviä, mut entäs ne limut? Voi vitsi sentään!!!! Mutta tästä pitäisi vaan päästä irti, oikeesti pitäisi. Olen yrittänyt, olen tosissani yrittänyt monet monet kerrat, siinä onnistumatta. Kyllä mä ehkä vielä joskus pystyn siihen, mutta nyt voimavarat eivät vaan riitä ihan oikeasti tosissaan kokeilemaan. Mä tammikuussa yritin sitä taas, mutta eihän se onnistunut taaskaan...

Mutta tämä taitaa nyt riittää tästä aiheesta, mitäs mieltä olitte tästä tekstistä? En tiedä olikohan tää vähän liikaa vai ei, kertokaa te mielipiteenne?

Kellään muulla samoja ongelmia, kuin mulla?

VIIKKO SYNNYTYKSESTÄ

Kuva vuodelta 2008.