Lastenohjelmat, joita meillä ei varmasti katsota

Mä aattelin tulla kirjoittamaan tämmösestä aiheesta tänne nytten kuin "Lastenohjelmat, joita meillä ei varmasti katsota". 

Eli siis mä aikoinani vannoin että kun L on isompi ja alkaa fanittamaan jotain, se ei ainakaan ole teletapit tai angry birds. Ja kuinkas kävikään... Noh tietysti hän rakastui kumpaankin, vähän nuorempana tietysti teletappeihin ja sitten vähän vanhempana angry birdseihin. Ah mikä tuska, mutta en kieltänyt koska toinen tykkäsi niin kovin. Mun äitini taisi ensimmäisen teletapin hänelle antaa ja siitä se sitten lähti, en muista mistä tuo angry birds rakastuminen alkoi. Ja teletappeja meillä olikin aika kasa, muutama teletappi oli myös nuorimman pikkuveljeni vanhoja sekä myös noita angry birdsejä oli isoo, pientä, keskikokoista. Oli lippistä ja vaatteita myöskin missä oli kyseinen printti. En nyt löytänyt montaa kuvaa tähän mutta laitan muutaman.

Mua jaksaa vieläkin muutama sukulainen muistuttaa että "meillähän ei teletappeja tai angry birdseja kattella tai yhtäkään lelua ei tuu kumpaankaan liittyen..." Ja kuinkas kävikään...

Tuolla lapsellahan on aina ollut vähän turhan vilkas mielikuvitus, hän tuossa yhdessäkin kuvassa leikkii että böötseillä (kirjotin tahalleni noin) on syntymäpäivät, mulla on video kyseisestä tapahtumasta kun hän laulaa "paljon onnee aa vaan paljon onnee aa vaan, paljon onnee aa vaan böötsit.." ja sitten hän antoi tikkarit jokaiselle, mitkä tosin söi sitten itse, ei tietenkään kerralla kaikkia.

Angry birds dvd levyi meillä oli ihan törkeesti, ja nykyään myös hän pelaa puhelimella jotain böötsi peliä, teletappi dvd ei tainnut olla yhtään, hän tykkäsi vaan pehmoista, onneksi :P

Meillä oli melkeen aina kauppareissulla, puistossa, lenkillä, missä vaan oltiin niin joku mukana, oli se teletappi tai angry birds.. Mutta aina oli joku kaveri mukana.

Kuvien loppuun kirjotan vielä mitä kaikkea meillä on fanitettu ja mitä nykyään. 

Mitä teidän lapset on fanittaneet, onko jotain mistä ette ole itse tykänneet mutta lapset ovat? :)

Mummin tyylikkäät ainot jalassa ;)

Ja nyt tulee sitten ne mitä nykyään fanitetaan, tosin tuo siili ei oo mikään piirretty vaan muuten vaan ihan s**tanan rakas ja tärkee, ilman sitä ja ilman rättiä ei tule uni silmään, ja auta armias jos jompi kumpi ei ole sängyssä nukkumaan mennessä niin on piru irti, ja kyllä hän on jo 9vuotta. Siili on joka paikassa mukana, alla on kuva jossa hän makaa toimintaterapeutin luona painopeiton ja siilin kanssa. <3

Meillä oli myös pieni Viiru, Viiru ja Pesonen ohjelmasta, mutta Viiru vain teki katoamis tempun viime vuonna ja häntä ei enään yksinkertaisesti vain enään löytynyt, Viirun housut löyty ulkoota. Poika miettii vieläkin tänä päivänäkin joskus että missähän Viiru mahtaa olla, onkohan hänellä kylmä, onko ikävä, onko nälkä, onko uusi perhe. :( Sydäntä särkevää. <3 :( Mulle iski paniikki ja tilasin netin ihmeellisestä maailmasta uuden Viirun, ei oo yhtä pieni ja rakas kuin edellinen, mutta tärkeä silti, nukkuu yöt vieressä ja muuta <3

Meillä on tykätty minioneista, äitikin tykkää tosi paljon. Pehmoleluja on aika monta, mm Ukilta (joulupukilta siis tottakai) joululahjaksi saatu iso puhuva minioni, tämä fanitus näky myös hänen vaatteissaan. Jake merirosvosta tykätty on, meillä oli ihan törkee määrä sitä kamaa ja moooonta erilaista laivaa. Ja kaikki hahmot oli, kapteeni koukku, peter pan, Jake, ym ym... Ryhmä hau oli myös ihan kova sana, myös oli kaikki autot ja koirat, löyty vahti tornia, rekka autoa ja muuta välää, kaikki dvd:t oli myös, aina ostettiin uusi, ja niitä myös katsottiin kyllästymiseen saakka. Ylipäänsä pehmoleluista L tykkää todella paljon, niitä meillä on ihan todella paljon vieläkin, mutta pojasta on sanottu useita kertoja että hän ei ole ikätasoa oleva pieni mies.

Ja nykyään meillä on suurin fanitus on toystory. Meillä on suurin osa niistä leluista, mutta kuvassa ei ole kaikki mitä meillä on, koska on vanha kuva. Poika kattoo usein leffoja sängyssä, lattialla kaikkine toystory lelujen kanssa. :) 

Mistä teillä tykätään? :)

Mitä meille kuuluu?

Mä tossa jokunen aika sitten kirjotin tästä aiheesta tänne, mutta nyt on tullut hieman lisä tietoa asioista.

Mä oon niin kiitollinen ihmisistä meidän elämässä. Mä en tiedä miten mä oon jaksanut nämä vuodet, nämä kaikki vuodet jolloin olen yrittänyt saada lapselleni apua, mutta kaikki ongelma on pistetty vain uhman piikkiin, käytiin jopa joskus muutamia vuosia sitten perheneuvolassa, ja sieltä passitettiin nauraen kotiin meidät. Se on kumma juttu että nykypäivänä meitä vanhempia ei kuunnella, vaikka me jos ketkä tunnemme ne omat lapsemme paremmin kuin kukaan muu, mutta ehei. 
Meillä oli taas tuossa maaliskuun puolessa välissä palaveri koulussa koskien pojan asioita, paikalla oli meidän sossua, kuraattori, psykologi, opettaja, erityisopettaja, pojan yksi avustajista sekä meidän ihana perhetyöntekijämme. Kyllä siellä meinasi itku tulla kun kuunteli niitä asioita, mutta mä pidättelin itkun palaverin loppuun, mä menin city-markettimme vessaan, pistin oven lukkoon, ja se kyynel virta kun kaikki vaan tuli, siis se oli vaan niin järkyttävää miten se tuska vihdoinkin pääsi ulos, onneksi oven takana ei ollut ketään odottamassa tuloa vessaan. Jonkin aikaa siellä olin ja työkaverille itku kurkussa ääniviestiä yritin lässyttää, hänellä on myös erityislapset ja osaa ymmärtää mun tuntemukset, kiitos ihana <3

Poika vihdoinkin pääsi neurologin jonoon kiireellisellä lähetteellä. Mä niin meinasin purskahtaa itkuun taas kun psykologi soitti mulle ja kertoi tämän asian, että vihdoin asiat etenee! Siis oikeesti. Saadaan joku lääke kokeiluun pojalle, jospa se elämä ja koulukin alkais sujumaan edes vähän paremmin. 

Poika saa vihdoin apua ongelmiinsa, tuntuu jotenkin niin pahalta että poika oli eskarissa jo, eikä MUA KUUNNELTU, mut nyt vihdoinkin.
Pojan olisi pitänyt jäädä eskariin kasvamaan vielä vuodeksi tai suoraan eskarista ekalle luokalle pienryhmään/erityisluokkaan, mä sanoin eskarin palaverissa tästä, mutta kuunneltiinko mua? No ei kuunneltu. 

Pojalla on ainakin käytöshäiriö, ääniyliherkkyys. Ei ymmärrä asioita, sanavarasto on erittäin pieni, ei ole 7-8vuotiaan lapsen tasolla, vaan nuoremman. Ja paljon muuta.
Poika on nyt pienryhmässä 8h viikossa, enempää ei kuulemma voi tarjota, siitä se oli niin pahoillaan se erityis opettaja. Ja sit opettaja sano mulle että hän ei nyt kirjaimellisesti tarkota tätä, mutta poika on erittäin lapsellinen seittemän vuotiaaksi pojaksi. Olisi kuulemma pitänyt jäädä eskariin kasvaa. Mä sanoin siellä et MÄ yritin, mut kukaan ei kuunnellu mua! Mä näytin omat neuropsykologin vastaukset siellä, ja ne on periytyviä. Mä vaan pidättelin itkua siellä, mulla oli niin paha olla, oli niin paha taas kuulla omasta lapsesta kaikkes mitä kuulin. Meidän perhetyö onneks puolusti mua  siellä, 

Mä kaikesta tästä tottakai syyttänyt itteäni, koska mulla on ongelmia, jotka sitten tottakai piti periytyä myöskin pojalle, mutta ei mua onneksi ole syyllistänyt tästä, tää on vaan mun omassa päässä.
Nyt meillä käy kaksi kertaa viikossa perhetyö, se nähny meidän rutiinit yms kaikki... Kotona on kaikki kunnossa, tietysti nää ongelmat kotoo myös, mutta ruokailut, nukkuminen yms... Sanottu on että mä oon kuulemma ollu tosi vahva ja huomaa miten rakastan lastani, ku haluan apua, suostun palavereihin yms... Ja näkee hyvin miten vahva ja rakastava side mulla ja pojalla on. Meillä on omat jutut pojan kanssa, me nauretaan niille omille jutuille, meillä on hauskaa yhdessä, me itketään joskus myös yhdessä.

Mutta rehellisesti sanottuna, mä en olisi pystynyt tähän kaikkeen yksin, en ilman ammattilaisten apuja. Wilmassa tulee joka ikinen päivä vähintään yksi punainen tuntimerkintä, eli negatiivinen merkintä, usein jopa pahimmassa tapauksessa se 3-4 punaista merkintää. Se on rankkaa, erittäin rankkaa äitinä tämmönen, mutta mä rakastan poikaani kaikesta huolimatta, enkä todellakaan aijo luovuttaa, mä taistelen, taistelen todellakin että nyt saa sen tarvitsemansa avun. 

Mä oon nyt tässä kaiken pahan olon aikana tehnyt palapelejä, yhden palapelin jossa oli 1500 palaa ja loput on 1000 palan palapelejä, on niitä nyt tullu tehtyy ainakin viisi kappaletta, ja muutama odottaa vielä tekijäänsä... Se auttaa mua omien ajatusteni kanssa, mä nautin siitä että saan tehdä noita palapelejä. Mukavaa puuhaa, saa muuta ajateltavaa asioihin.

Kenelläkään tämmösiä samanlaisia kokemuksia? Olisi ihan super mahtava kuulla kokemuksia.

Mitä muuta meille kuuluu? Ihan hyvää meille vissiinkin kuuluu, lukuunottamatta kaikkia ongelmia. "iki ihanat" allergia oireet ovat alkaneet jo joku aika sitten, tää on just se syy MIKSI MÄ VIHAAN KEVÄTTÄ ja KESÄÄ. Mä haluan talven ja pakkasta tänne nyt heti, kiitos. :( Tottakai myös allergiat vaivaa poikaa myöskin. 
Mä oon tässä viime aikoina hoitanut parhaan ystäväni tyttöjä aika paljon, tytöt oli meillä kaksi viikonloppua peräkkäin yökylässä, tosi siis oli yks viikonloppu välissä, koska oma lapsi oli tukiperheessä, ja silloin kun hän ei ole kotona en myöskään ota yökylä lapsia meille. Nämä kolme rakasta, ihanaa, tärkeetä tyttöä voisi tulla vaikka asumaan meille. Heidän seura on myös mulle erittäin, erittäin tärkeetä. Meillä naapuritkin jo alkaa tottumaan siihen että meillä on näitä ihania pieniä vieraita usein, muutamat naapurit jo saanut tytöiltä halitkin. <3 Terapeuttista olla heidän kanssa, he jaksaa aina piristää mun päivää, ja aina odotan itse että näen heidät taas. <3 

Mulla tosissaan oli tuotta 32v synttäritkin maaliskuun ensimmäinen päivä. En kahvitellut ketään tällä kertaa, yksinkertaisesti vaan ei jaksanu alkaa hössöttämään, onnitteluita tuli sitten sitäkin enemmän. Mulle aina tärkeetä on ollut että keitän edes kahvit isovanhemmilleni, sisaruksille sekä vanhemmilleni, mutta nyt vaan ei jotenkin jaksanut miettiä, eikä kyllä ollut oikeesti tarkoitus juhlia mitenkään, mutta kyllä sitä sitten tuli juhlittua naapureitten kanssa meidän taloyhtiön tiloissa. Me juhlittiin siis mun 32v ja Annikan 42v yhteis synttäreitä. Alkoholia, hyvää naposteltavaa ja mikä parasta hyvä seura, vaikka alkuun näyttikin että meni kaikki päin honkia, mutta parani sitten lopulta tunnelma. <3 Kivaa oli loppujen lopuksi, ja olot sen mukaiset, ei herran jumala sentään. 

Yksinhuoltajuus

Mulla tää aihe mielessä on pitkään ollut, ja nyt mä ajattelin sen tulla tänne kirjottamaan ja julkaisemaan. Toki tästä aiheesta on ennenkin ollut täällä mun blogissa postaus, mutta se on poistettu ja kirjotan uuden tilalle.

Olin 23-vuotias kun aloin odottamaan Leeviä ja 24-vuotias kun sain Leevin, en koskaan kuvitellut että saisin "nuorena" lapsen, mutta toisin kävi, tai no eihän tuo 24vuotta nyt enään ihan hirveen nuori ole, mutta nuorena mä itteeni kuitenkin pidin :)

Olen ollut yksinhuoltaja kohta kahdeksan vuoden ajan. Se tuntuu ikuisuudelta, tuntuu kauhealta ajatella että lapsi kasvaa niin nopeasti.

 

Mä olin odotus ajan yksin, odotin yksin pientä lasta. Kävin äitini kanssa ekaa kertaa ultrassa, olin liikuttunut. Sisälläni oikeasti kasvoi joku. 

Joskus sain kuulla raskaus aikana ilmisiltä että hehkun. Ehkä hehkuin onnea, jaksoin panostaa ulkonäkööni silloin, jaksoin liikkua, jaksoin vain relata. :) En ollut turvoksissa, onneksi. En pahoinvoinneista kärsinyt, vielä isompi onneksi sana. :D Suurin osan raskaus ajasta hengailin ystäväni Suskin kanssa. Meillä oli hauskaa. Ajeltiin, hengailtiin, puhuttiin paskaa, kahviteltiin. :) 

Kun lapsi tuli elämääni, saa miettiä kahteen kertaan aina, pystyykö nyt ostaa tuota ja tuota, pääsenkö nytten tuonne ja tuonne. Enään ei pysty ostamaan ihan mitä tahansa lystää. Täytyy ajatella myöskin sitä toista. Ja nyt Leevi täyttää tänä vuonna kahdeksan vuotta, niin edelleenkin usein saa miettiä että onkohan nyt varaa varmasti ostaa tota ja tota.

Yksinhuoltajana sä joudut ostamaan kaiken, kirjaimellisesti kaiken yksin, sulla ei oo sitä toista osapuolta auttamassa turvaistuimien, vaatteiden, lelujen, pyörän kanssa. Apuja toki aina löytyy, jos vaan niitä haluaa ottaa vastaan. Ja kierrätys kunniaan, suurinosa, melkein kaikki vaatteet, turvaistuimet, lelut on käytettynä ostettu. Koska varaa vaan ei ole ostamaan uutta. :( Sillonkun poika oli vauva, nykyäänhä jotkut ostan/saan käytettynä, mutta esim kengät täytyy olla uudet.

Yksinhuoltajuus on semmonen asia, johon ei ihan moni pystyisi, taikka ihan moni ei haluaisi. Itse en olisi tahtonut, mutta eipä ollut vaihtoehtoja, tai oli vaihtoehtona keskeyttää raskaus, mutta mä päätin että mä pärjään, pärjään vaikka sitten yksinäni!

 

Mä tiesin että mun ystävät kaikkoo mun ympäriltä, mä tiesin että on väärin pitää lapsi toisen vastusteluista huolimatta, mä tiesin että mulla tulee olemaan rankkaa, mä tiesin myös sen että mulla on ne oikeat ystävät ja se mun perhe ympärillä. Mä tiesin kaiken tuon, silti mä pidin mun pienen lapseni, yksin.
Mä en oo päivääkään, en sekunttiakaan katunut sitä päivää, kun mä tein mun päätöksen pitää lapsen. Leevi on mun elämässäni ollut sen reilu seitsemän vuotta nyt, ja ne vuodet on ollu mun elämäni parhaimmat, ne tärkeimmät ja ne ihanimmat vuodet. 
Mä oon itse saanut nähdä miten oma lapseni kehittyy, miten se mun oma lapsi oppii kaiken, olen itse nähnyt ne ensi konttaus askeleet, ne ensi askeleet, kuullut ne ensi sanat, ensimmäiset lauseet. Mä olen ihan helvetin ylpeä mun pojasta, mun pienestä pojasta.

Olen hommannut Leeville aina lelut, olen hommannut vaatteet, olen hommannut kaiken Leeville, mitä hän tarvitsee. Ehkä vähän jopa olen liikaa hommannut. Annan helposti pojalle periksi asioita, joo tiedän ettei saisi. Mutta on vaikea vastustaa toista. <3 :P

 
Kun Leevi oli vauva, silloin en kaivannut omaa aikaa. Leevi oli helppo vauva. Ei itkua kun hampaat tuli, eikä muitakaan oireita, ei rokotteista tullu koskaan mitään. Ei pahemmin turhista itkenyt tai rutissut. Mä vaan nauttisin että sain olla mun pienen vauvan kanssa koko aika. Me ulkoiltiin sillon tosi paljon ja liikuttiin paljon :)

Mä voin sen myöntää, mä olin aluksi ihan helvetin katkera siitä että olen yksin, olen yksin lapseni kanssa, yksin joudun hänet kasvattamaan. Nyt kun se lapsi alkaa kyselemään isästä, mitä vastaan hänelle? Olen miettinyt kaiken tuon. Mä olin monta vuotta katkera, mun teki todella kipeetä nähdä hänen kirjoituksia kavereitteni facebook sivuilla, tai kuulla että hän on ollut täällä Lohjalla kavereitteni kanssa viettämässä iltaa. 
Kun ensimmäisen kerran kuulin poikani suusta sen lauseen että "missä äiti mun isi on?" Mä itkin. Menin shokkiin, paniikkiin. En tiennyt enään silloin mitä mun olisi pitänyt vastata. En osanut vastata mitään. Olin sekaisin. En kuitenkaan haukkunut, ei, se olisi väärin. Mä en kanna enään kaunaa, muhun ei satu että näen hänen tekemiset facebookissa. Pystyn hänestä puhumaan ilman että muhun sattuu. Ainoa asia joka mua sattuu on se, että lapsi kaipaa isäänsä. Leevi onneksi on alkanut nyt ymmärtämään että hänellä on isi, mutta isi ei nyt asu täällä eikä ole meidän kanssaan, ja että Leevillä on äiti. Isän kaipaus on lähtösin päiväkodista, tottakai. En ole enään katkera, en ajattele pahaa enään. Olen oppinut elämään tämän asian kanssa jo näiden neljän vuoden aikana. :) Meillä on itseasiassa parempi olla ilman häntä, vaikka näin ei tietenkään pitäisi koskaan sanoa.

Mun rakkaus synty pieneen poikaani jo, kun hän oli masussa, siellä lämpimässä, pienessä mini yksiössään. Mutta se voimistui päivä päivältä, enemmän ja enemmän... Mutta se oli tosi voimakas vasta silloin kun pieni poika syntyi maailmaan, mä muistan sen päivän aina, kun sain ensikertaa pienen vauvan syliini ja ajattelin silloin että "tämä on minun, tämä on oikeasti minun, olen äiti!" 
Tiesin että joutuisin olemaan kahdestaan pienen pojan kanssa, kun hän syntyy, tiesin että joutuisin opettamaan hänelle kaiken itte. Mä tiesin että joutuisin pientä poikaa rakastamaan yksin, ilman toista rakastavaa vanhempaa.

 

Olin onnellinen, olen yli yhdeksän kuukautta odottanut pienen pojan syntyvän. Petasin monta kertaa sängyn, uudelleen ja uudelleen... Netta nukkui siellä joskus, petasin taas sängyn uudelleen. Mä olin aivan järkyttävä, mä ihailin niitä pieniä 54cm vaatteita koko aika, viikkasin ja lajittelin. (onneks ei ollu niitä 50cm vaattei, ku ei koskaan mahtunu päälle...)

 

Leevi oli reilun 2vuotta kun aloitti päiväkodissa vaikka itse olin kotosalla homehtumassa. Mulla tuntui että mun pääni alkoi pimahtaa yksin kotosalla, joten otin puheeksi neuvolassa tämän, ja niimpä hänelle haettiin päiväkotipaikkaa ja sen paikan poika saikin melko nopeasti.

Äitiys on jotain mitä ei voi sanoilla sanoa, jotain aivan mahtavaa. Ostin neljä vuotta sitten itselleni äitienpäivälahjaksi mother kaulakorun, mutta ketju meni hajalle, pitäisi ostaa uusi ketju siihen, että saisin taas kantaa sitä kaikella rakkaudella ja ylpeydellä. Mä olen saanut jo kuusi täydellistä lahjaa Leeviltä. Päiväkoti on siitä ihana paikka että aina muistetaan äitejä ja niitä isejäkin.

Toi poika on mulle kaikki kaikessa, ihan täydellinen kultamussukka. <3 Kukaan ei koskaan mee Leevin edelle, ei koskaan. Ei edes yksikään mies. 

Isänpäivä on semmonen päivä jolloin mulla on hieman paha olla, vaikkei siinä päivässä mitään vikaa olekkaan, tärkeä päivä se on kaikille ukeille, vaareille, papoille ja Iseille. Mutta mulle se on kuuden vuoden ajan ollut jotenkin vaikea päivä. :( Leevin takia tottakai. Omaa isääni ja toista vaaria aina onnittelen kortilla, ja enkeli-vaaria onnittelen kyynelten ja kynttilän kanssa. <3 

Joillakin yksinhuoltajan lapsilla on isä jota onnitella, mutta meillä ei ole Leevillä isää jota onnitella, Leevi tehnyt päiväkodissa aina ukille tai (iso)vaarille lahjan, jota aina poika ihmettelee suuresti. "Äiti, minulla ei ole isiä koska teen ukille lahjan..." :) Viimeisen muutaman vuoden aikana Leevi on alkanut vasta ymmärtämään ton asian kunnolla, kun joku kysyy häneltä että missä sun isi on, Leevi vastaa että hänellä on vain äiti, eikä isiä. Leevi ei juurikaan enään ole asiasta surullinen, mutta kyllä varmasti tulee olemaan vielä, uskoisin näin <3 

Ja tiiättekö mikä ehkä äitiydessä on kaikista parasta? (Ei tietty oo ihan se paras asia..) Mutta se, että sun oma pieni rakas lapsesi tulee sulle sanomaan "Äiti, rakastan sua." Tai "äiti, oot mulle rakas." Se on jotain niin käsittämättömän ihanaa kuulla lapsen suusta. Sä tiedät, että on maailmassa edes yksi joka sua aidosti ja oikeasti rakastaa. Enempää ei voi vaatia.

Yksinhuoltajuudessa on paljon hyvää ja paljon huonoa. Ensinnäkin, olet ihan yksin kokonaan vastuussa pienestä lapsesta, maksat kaiken yksin, opetat kaiken yksin, valvot yksin yöt joina lapsi valvoo, sä itte saat ottaa sen uhmaisuuden ja kaiken muun vastaan. Huonoa yksinhuoltajuudessa on se, että joudut kertomaan tarinan lapselle, miksi hänellä ei ole isää, mutta ystävillä on. :( 

Me ollaan Leevin kanssa keskusteltu paljon siitä että hänellä ei ole isää täällä, mutta ei hän ymmärrä vielä oikeen, hän sanoo vaan ettei ole isiä hänellä, on vain äiti. Tai kyllä hän sen jotenkin ehkä ymmärtää, vaikka poika siitä usein on nyt viime aikoina sanonutkin että hän tahtoisi nähdä isin.

Olen joskus (usein) kuullut, että "täytyy lapsella isä olla", "joku miehenmalli täytyy olla". Tuo on asia mikä mua raivostuttaa. Leevillä on isä, mutta se isä on maailmalla, elää omaa elämäänsä ja me omaamme. Leevillä on miehen malleja elämässään tarpeeksi. On Isovaari, on kolme enoa, on ukki, on muitakin sukulaisia. Eikö tuossa ole tarpeeksi? Ei sitten vissiin. Ja on myös monia muitakin mun kaveripiirissä olevia miehiä. Mutta tämmöstä monimutkikasta tämä elämä vain joskus on. Pakko se vaan on hyväksyä, halusi sitä sitten tai ei.

Leeville olen selittänyt että isovaari on taivaassa. Ollaan käyty haudalla monesti, Leevi istunut haudan viereen ja sanoi siinä haudan vieressä istuen "Vaarrrrri tuolla nukkuu", siinä vaiheessa mun ois tehny mieli tirauttaa kyynel, mutta pidätin. Kun iltaisin ollaan ulkona ja taivaalle ilmestyy tähtiä, Leevi sanoo että siellä on Vaari tähti. <3

 

Mitä mieltä olette, onko semmoinen PERHE, missä on vain lapsi ja äiti/isä? 

 

 

Tuosta aiheesta olen pariinkin otteeseen nimittäin täällä blogin puolella saanut kuulla, me ei olla perhe, jonkun mielestä. Mä pidän meitä perheenä, ihan yhtälailla kun ne missä on kaksi aikuista, oli siinä sitten kaksi äitiä, tai kaksi isää. "Sateenkaari" perheet ovat aina suloisia, itse en pystyisi moiseen ryhtyä, mutta en heitä myöskään "vihaa". Ihmisiä hekin ovat, ja jos rakastuu samaan sukupuoleen, niin minkäs sille mahdat? :) 

Mulla on täällä Lohjalla yksinhuoltaja äitejä kavereinani muutama. Enemmänkin saisi olla, niitä on aivan liian vähän niitä yksinhuoltaja äitejä.

Mun parhaalla ystävällä on ihana pieni poika (10v), mun kummipoikani. Lapsen isä kuoli vuonna 2011 lapsen ollessa pieni. Silloin poika ei vielä oikein ymmärtänyt sitä, mutta kyllä nykyään jo sen tajuaa että isi on taivaassa ja vilkuttelee sieltä pilvenreunalta. Tää on semmonen asia, jota en toivo omalle pojalleni koskaan että isi kuolisi pois. Ois ihan kamalaa katsoa sitä surullista lasta, jolle selittää sitten että Isi on taivaassa enkelinä! :(

 
Leevi tuo mun elämääni valoa. Leevi on mulle elämässä tärkeintä, kukaan ei korvaa Leeviä. Jos miehen löydän joskus, niin Leevi tulee silti olemaan mun elämässäni se ykkönen, kukaan ei korvaa, ei edes se mies. Toki rajansa silläkin.

Meidän elämä helpottui mun mielestä niiiiiin paljon kun ollaan saatu reilu vuosi sitten tukiperhe. Tukiperheessä Leevi käy joka toinen viikonloppu ja lomilla sitten vähän enemmän. :)

Ollaan monet vastoinkäymiset käyty. Ollaan monet itkut itketty yhdessä, ollaan monet riidat riidelty, monet pusut ja halit vaihettu, ollaan tehty vaikka ja mitä yhdessä. Emmä vaihtais päivääkään! Meillä on Leevin kanssa tosi hauskaa yhdessä, joskus me hassutellaan paljon. Joskus me vaan maataan mun sängyssä ja jutellaan, nauretaan toisillemme, halitaan, pusutellaan ja riehutaan. <3 Me ollaan taisteltu lastensuojelunkin kanssa muutamaan otteeseen.

Mä olen valvonut öitä, vahtiakseni pienen poikani unta, olen laulanut hänelle lauluja, jotta hän saa nukutuksi, olen tehnyt kaikkeni että hänellä olisi turvallinen olla luonani, koskaan, en ikinä koskaan ole Leeviä lyönyt, enkä koskaan ikinä tule lyömäänkään. Sen verran täytyy olla itsehillintää. Musta on ihan kamalaa lukea lehdistä jatkuvasti perheväkivallasta ja muusta kauheuksista. Mitään kamalempaa ei voi ollakkaan. :(

Jos vain pystyisin, sairastaisin Leevin puolesta ainakun hän on kipee. Mutta kun en pysty. Olen lohduttanut, kun Leevillä on pahamieli, olen itkenyt Leevin takia monet kerrat. Olen itkenyt sairaalassa lapseni takia, olen jopa joskus pelännyt lapseni vuoksi. Olen ollut vahva, Leevin takia. Olemme usein olleet sairaalassa, tunnen jopa että olemme "vakioasiakkaita" :D

Olen kuullut päiväkodista, neuvolasta ja muualta että meistä huomaa Leevin kanssa, että meillä on Läheinen suhde, ollaan läheisiä. Ja rakastetaan aidosti toisiamme, välitetään toisistamme. <3 Olen myös kavereiltani saanut kuulla että ovat ylpeitä musta kun olen jaksanut olla nämä reilu seitsemän pitkää vuotta yksin.

 Nyt poika täyttää tänä vuonna jo kahdeksan vuotta, ja meillä on nyt niitä haasteita vaikka muille jakaisi. Eilen meillä oli koulussa palaveri Leevin asioihin liittyen, ja ehkä oon taas hieman viisaampi asioille. Nyt on tiedossa paljon erilaisia tuki hommia pojalle. <3

Syntymäpäivät

Heippa!

Mä nyt heti alkuun haluan kirjoittaa yhdestä asiasta. Leevi kävi tutustumassa koulu luokalle eskarin kanssa, ja saivat jotain tehtäviä mukaansa, ja ihan innoissaan niitä oli tukiperheeseen mukaan ottamassa ja tekemässä, oli mielissään kun ainakin kolme kaveria tulossa samalle luokalle. Mun tuli niin hyvä mieli kun kuulin asiasta, oikeesti tosi ihana uutinen!!!

Mutta nyt asiasta toiseen... Eli Leevin 7-vuotis syntymäpäivä juhliin, joita vietettiin siis 11-12.5. Leevi odotti hänen kahta eskari kaveria jo heti aamusta alkaen parvekkeella, kysyen että koska he tulevat... Mutta eivät tulleet. Toisen heistä sovittii juuri että pojat näkevät nyt joku päivä tässä! 

Perjantaina meillä oli ensin lastenkemutukset ja lauantaina meillä sitten oli muutama ystävä sekä sukulaisia.

Mä tilasin synttärikuninkaasta scoopy doo härpäkkeitä, mutta sieltä ei löytynyt kuin pöytäliina sitä teemaa, joten vähän tuli sekalaiset synttärit nytten, mutta mun kaveri teki sitten lauantaille täytekakun, kakku oli ihan täydellinen, taas! <3

Tarjoiltavaksi mä tein perjantaina mokkapaloja, sitten Leevin kanssa tehtiin lihapulla-nakki-viinirypäle-tomaatti tikkuja, sit oli karkkia ja keksejä, pillimehut oli juomina lapsille. Eipä sen kummempia... Lauantaina tein tonnikalapiirakkaa, mokkapaloja, sitten myös niitä tikkuja tehtiin, sekä keksejä oli ja karkkia. Ja tietysti se täytekakku. Leevi tahtoi puhaltaa seitsemän kynttilää, jotka hän puhalsi enonsa kanssa. :) 

Onneksi ostin ilmapallo pumpun, koska tuli noita ilmapalloja paljon puhallettua, ja sitten ajattelin tehdä itse Leevi 7v tekstin keittiön seinälle. Tein ihan itse ja säästin... :)

Leevi oli niiiiin intoa täynnä koko päivän, aamulla tuli kyllä itku kun eskari kamut ei tulleet paikalle, mutta kun mummi ja eno saapuivat ensimmäisenä paikalle, oli into piukeena poika oottamassa jo muitakin vieraita... <3

Me saatiin myöskin hämeenlinnasta vieraita yökyläilemään. Ihan parasta!!!! <3 Siitä postauksia tulee myöhemmin, kun ehdin ja jaksan kirjottaa! :)

Haluutteko jokaisesta päivästä erikseen postaukset, jolloin tulee myöskin saman päivän kuvat? VAI joka päivän samaan postaukseen, jolloin tulee ihan tosi paljon kuvia samaan?

Leevi sai todella kivoja lahjoja taas, ihan törkeesti karkkia ja nyt ne on jo syöty kaikki. Sunnuntaina vielä kävi mun veli (Leevin kummisetä) ja hänen avokkinsa.

Tädin pieni rakas <3

Apua, pojastani tulee koululainen!

Minä muistan sen kun eilisen kun sain tietää että odotan lasta, muistan sen kun synnytin, muistan sen kun juhlittiin 1v, 2v, 3v, 4v, 5v ja 6v synttäreitä, ja nytten pieni poikani täyttää jo herranen aika 7vuotta. Minä en vaan kestä että ne lapset kasvaa niin nopeesti isoiksi lapsiksi. Oikeesti... Minä hain sille koulupaikkaakin jo. Ja iski paniikki oikeesti. Leevi on luonteeltaan semmonen herkkä, ujo, aika vilkas. Minä vaan pelkään ylikaiken että Leeviä aletaan kiusaamaan, tai että Leevistä tulee se kiusaaja, mutta mitäpä niitä etukäteen murehtia, eniten minua huolestuttaa se että pärjääkö Leevi koulussa niinkuin muut lapset, minä en pärjännyt, en pärjäisi vieläkään. En voi sanoa etteikö Leevi pärjää, vain koska itse en ole pärjännyt. 

Pelkään, jos Leeviä aletaan kiusaamaan ja ei tule sitä kertomaan minulle, ja Leevi alkaa koulun käyntiä välttelemään, alkaa lintsaamaan tai muuta semmoista, se olisi aivan kamalaa. Olen yksin, ilman toista osapuolta näiden asioiden kanssa, mietin yksin näitä asioita. En voi sille asialle mitään, että pelkään mun rakkaan puolesta. Nykyaikana lapset on toisilleen niin julmia, niin pienenä se kiusaaminen alkaa jo, verrattuna omaa nuoruuttani, sillon me leikittiin barbeilla tai autoilla, hiekkalaatikolla tehtiin hiekkakakkuja. Ei meillä mitään kännyköitä, pelikonsoleita tai tabletteja ollut siihen aikaan.

Tää tuli vaan niin vasten minun kasvoja oikeesti kun tuli Lohjan kaupungilta kouluun hyväksymis kirje pojan nimellä kotiin, siinä tajusin että ihan oikeesti, minun pieni 6vuotias (kohta 7vuotias) lähtee jo syksyllä kouluun, itken nyt jo tätä asiaa, miten sitten kun koulu oikeesti alkaa ja minä käyn aamulla saattamassa poikani kouluun, paljon sillon itken? Entä kun menemme tutustumaan luokkaan ja opettajaan?

Ehkä eniten pelkään myös sitä että kukaan ei ymmärrä Leevin erillaisuutta, Leevi on erillainen kun muut lapset, vaikka ei olekkaan mustaavalkoisella diagnosoitu mitään. Leevi osaa kyllä antaa takaisin jos hän kokee sen tarpeelliseksi, vaikka todellakaan niin ei saisi tehdä. Olen yrittänyt opettaa että lyöminen ja toisten satuttaminen ei ole koskaan oikein, mutta koska tuokin töni, tai koska tuokin löi niin minäkin... Leevi on nii herkkä kaikelle tommoselle, että jos joku käskee hänen tehdä jotain, varsinkin jos on kyseessä joku erittäin tärkeä kaveri Leeville, niin Leevi menee ja tekee... Hyvänä esimerkkeinä tähän voin ottaa että joku/jotku oli päiväkodissa Leeviä yllyttänyt pissaamaan lattialle, Leevi päätti pissata vessan seinille, Leevi myöskin leikannut päiväkodissa jonkun pojan hiuksia, piirrellyt naamaan, ja vain koska häntä pyydettiin tekemään niin. :( Se ei ollut enään hauskaa minusta. 

Minä tietysti aijon olla Leevin tukena ja turvana, en aijo lannistaa häntä näillä mun ajatuksilla ja mietteillä. <3

Mimmosia ajatuksia teillä oli kun lapset aloitti ensimmäisen luokan?

Eilen naapurin kanssa juttelin näistä omista koulu jutuista ja koulu vaikeuksista, kun ei enään juurikaan nappaa tuo koulunkäynti, kaikkine vaikeuksineen. Hän puhui myös että kun oli lukenut mun kirjoittaman tekstin mun vaikeuksista, hänestä tuntui kun olisi lukenut itsestään, se kuulosti tosi hauskalta, muutenkin oli tosi kiva kuulla palautetta suoraan kasvotusten. <3 Kiitos, tunnistat kyllä itsesi tästä jos luet tämänkin. :)

Mä olen Leeviä nyt noin alle vuoden verran päästänyt tohon meidän pihaan ilman mua, kavereittensa kanssa, vielä ainakin on mennyt hyin, kielenkäyttöä ja käytöstapoja lukuunottamatta. Aika paljon huutelee mua parvekkeelle ja lupia kyselee, saako tehdä sitä ja tota, mikä tietysti on hyvä asia. Meidän tientoisella puolella on leikkipuisto, johon myös saanut silloin tällöin mennä, mutta vain luvan kanssa ja jonkun kaverin kanssa. 

Meidän pihassa on paljon lapsia, on vauvaa, on eskari ikäistä, on koululaista, isompaa ja pienempää koululaista. Leevi useimmiten on jäänyt kyllä yksin ja harmittelee kun ei hänen kanssaan leikitä, hän on ärsyttävä eikä hänestä tykätä. Mutta on myös niitä lapsia tässä talossa jotka leikkivät mielellään myös Leevin kanssa, sen olen huomannut että ne tietyt lapset varsinkin eivät osaa leikkiä muutakuin sen yhden kaverin kanssa, Leevi osaa leikkiä monen kanssa samaan aikaan, usein sitä kattonutkin, että vitsikun leikit menee taas mukavasti. Naapurin ihana tyttö, samanikäinen kuin Leevi, kun me tähän muutimme kolme vaiko peräti neljä vuotta sitten, olivat kuin paita ja perse, kyllä he vieläkin leikkivät paljon yhdessä, mutta vähemmän kuin ennen, joskus myöskin tullut ryppy "rakkauteen" niin sanotusti, ja riitelevät, mutta kukapa ei koskaan kavereittensä kanssa riitele? Kyllä he nytkin ovat toisensa kutsumassa omille syntymäpäivilleen. :) Kahdestaan heillä usein sujuu leikit moitteettomasti, mutta jos tulee kolmas osapuoli, osaatte vain arvata miten käy? Useimmiten Leevi siinä kakkoseksi jää, myöskin se kolmas on jäänyt ulkopuoliseksi, riippuen ihan mimmoset leikit kyseessä on. On pussailtu, halailtu, on hoploppi käyntiä, tivoli käyntiä, on uudet vuodet vietetty yhdessä, halloweenit, ja vaikka ja mitä...

Olen miettinyt paljon omaa nuoruutta ja ala-aste aikoja, olenkin saanut muistelmiini muutamia asioita mitä aijon ottaa käyttöön myös oman lapseni kanssa. Koulusta suorinta tietä kotiin, ensin läksyt, sitten kaverit. Jos tulee hyvä numero kokeesta, siitä saa kolikon/kolikoita, mitä parempi numero, sitä enemmän kolikoita. Nämä kaksi ovat ittelleni hyvin tuttuja asioita omasta lapsuudesta. 

En myöskään aijo ensimmäiseen puoleen vuoteen ainakaan päästää Leeviä kulkemaan yhtään kavereittensa kanssa mihinkään kauas, omalla pihalla tai puistossa saa kyllä olla. 

Ja ei, en aijo kahlita Leeviä mitenkäänlailla, vaan rajat ne on rakkautta sanotaan. Minun mielestä Leevi ei olisi edes valmis vielä kouluun todellakaan, mutta näin ovat eskarissa mieltä että kouluun vaan... Se on minun henkilökohtainen mielipide lapsen huoltajana.

Onko teillä perheessänne mitään tapoja, tai muuta mitä sinulla / miehelläsi omassa lapsuudessaan on ollut, mitä?

Kyllä minä oikeesti odotan sitä että kesälomalla päästään ostamaan hänelle ihka ensimmäinen koulureppu, penaali, kyniä ja kumeja. Ai kuinka jännää puuhaa :)

Minä olen saanut paljon kuulla siitä, kun minä en ajatellut hommaavani Leeville vielä puhelinta, Leevi ei ensinnäkään tarvitse puhelinta yhtään mihinkään vielä, eikä varsinkaan koulussa tarvitse. Liian kalliita leluja mielestäni ovat vielä noin pienille lapsille. Olen kuullut paljon että "kyllä meidän pertti tarvitsee puhelimen, kyllä meidän pertti halusi puhelimen, hommattiin koska ei haluttu kiusatuksi tulemista..." ynnä muuta, minä en koe itse että siinä voisi tulla kiusaamista, vain koska sulla ei ole puhelinta, kaikilla vain ei ole puhelinta. Leevi kovasti tahtoisi puhelimen, koska suurimmalla osalla kavereillakin on puhelimet. Mielestäni vain Leevi ei vielä tarvitse. Leevillä on tabletti, jos haluaa katsoa piirrettyjä tai pelata. Mä jokatapauksessa olen kotona kun Leevi koulusta kotio tulee, niin ei puhelinta tarvita. Olen miettinyt ja tarkkaan harkinnut, jospa se joulupukki toisi puhelimen, mutta se jääköön nähtäväksi... Ei minullakaan ollut puhelinta todellakaan kun ekalle luokalle menin, eikä ollut kyllä kakkosella tai kolmosellakaan. 

Onko teidän eskarilaisilla/ekaluokkalaisilla puhelimia? Jos ei, miksi ei?

Me on kovin yritetty harjotella pyöräilyä Leevin kanssa, se sujuu kyllä tosi hyvin ja hienosti, mutta Leevi ei uskalla, kyse ei siis ole etteikö osaa, vaan ettei halua eikä uskalla. "ei se ikinä opikkaan, jos ei harjottele..." Niimpä. Mutta olen luvannut Leeville uuden pyörän kun haluaa ajaa. Muttaku ei, en mä uskalla, emmä halua... Viime kesänäkin meni niin hienosti sen pari kertaa kun pyörällä pihalla meni. Mutta sitten tumps, ja kaatui... Siihen jäi pyörä. Viimeinen pisara taisi olla kun apurenkaat lähti, toki siitäkin löytyy video kun menee hiernosti ilman apurenkaita. Mutten minä rupea pakottamaan, kyllä sitten pyytää itse kun tahtoo taas. Menee potkulaudalla onneksi :)

2015 ostettiin Leeville pinkkipyörä, koska itse niin tahtoi, siitäkin sai kuulla "emmä ois ainakaan ostanut tyttöjen pyörää pojalle, vaikka olisi tahtonut..." Mutta minä annoin Leevin päättää itse.

Sitten myytiin se pois naapurin pikkutytölle. Ostettiin Leevin Johanna kummilta sininen pyörä jonka kanssa viime vuonna meni...